Urheilu-( ja )-politiikka

Muun muassa kriisit ja niiden tuoma köyhyys lisäävät yhteiskunnassa urheilun merkitystä ja kannatusta, koska edes sen avulla saadaan kansalle viihdykettä ja sankareita sekä ylläpidetään sietokykyä ja omanarvontuntoa. Kun Suomella meni hyvin Nokian vanavedessä talous, taloudellisesti menestyneet ihmiset olivat median keskipisteessä, nyt sankareita ja muita idoleita etsitään epätoivoisesti taas urheilun ja kulttuurin piiristä.

Urheiluun on aina liittynyt kansallista ja isänmaallista tunnetta. Olympiakisat ja maailmanmestaruusottelut käydään kansallisin tunnuksin liput liehuen ja kansallishymnit raikuen. Herkkäuskoiset astuvat iloisin mielin tähän poliitikkojen virittämään ansaan ja niin yleisurheilu-, jalkapallo- kuin jääkiekkokatsomoissa raivoaa kansallistunne aivan eri mittakaavassa kuin globalisoituneessa työelämässä.

Voitonjano ihmisessä istuu syvässä ja on niin suurta, että hän etsii kaikkia mahdollisia tilaisuuksia päästäkseen olemaan edes mielikuvituksissaan voittajan puolella. Tätä hyödyntävät niin kaupalliset sponsorit ja poliittiset puolueet sekä kuin mitä epädemokraattisemmat hallitsijat ja julmimmat diktaattorit. Esimerkkeinä ovat vaikkapa Brasilia ja Venäjä, joilla ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla varaa heittää kymmeniä miljardeja urheiluun kansan kärvistellessä kurjuudessa. Lähes kautta linjan sosiaalisessa mediassa itketään, ettei Suomi pärjää urheilussa, mutta äärimmäisen vähän näkee porua siitä, että kansa on keskimäärin rapakunnossa liikunnan puutteen ja rapakaljan juonnin vuoksi.

Vaalikauden mittaiselle puoluepolitiikalle on tärkeää hyvät galluptulokset ja veropuolella pikarahastus, jossa yleisötilaisuuksien järjestämisellä  ja niiden kaljanmyynnillä on tärkeä osuutensa. En ole havainnut yhdenkään puolueen tosissaan tukevan kansan terveellisiä elämänmuotoja. Se saattaisi vaarantaa jopa eläkkeellä olon pidentymistä, jos keskimääräinen elinikä nykyisestä vielä kasvaisi.