Erään lampaan tarina
Elettiin sodanjälkeistä kesäaikaa pienessä mökissä suon laidalla, Suomi vaurastui, sotaleski yritti ruokkia kolmea lastaan kahden lehmän, sian ja lampaan voimin. Nuorimmaisena olin kevättalvella täyttänyt viisi vuotta ja ominut lampaan itselleni kaveriksi. Ystävyytemme oli hieman häilyvällä pohjalla, sillä kerran kaverini ollessa pihan reunassa nokkospuskan vieressä liiassa, niin tuo julmettu puski minut sinne puskaan. Aina kun yritin nousta, niin se tökkäsi minut takaisin. Arvata voi kumpi meistä piti meteliä ja esitti kuuluvasti vastalausettaan. Äiti tuli onneksi kullanmurun apuun.
Tästä jonkin ajan päästä kävi niin, että liekaketju oli kiinnitetty lampaan kaulaan isävainaan vähän käytetyllä IKL:n kravatilla ja tämän solmu oli päässyt luistamaan niin, että kravatti kiristi lampaan kurkkua siinä määrin, että tämän jalat osoittivat kohti taivasta. Onneksi äiti huomasi tilanteen ja ryntäsi puolitylsän leipäveitsen kanssa nirhaamaan kravattia poikki. Kaveri nousi jaloilleen, pudisteli vähän päätään ja jatkoi hetken päästä ruohon nyhtämistä. En osannut säälitellä, kun muistelin, miten oli kohdellut minua kaltoin joku viikko sitten.
Syksy tuli ja ensipakkasten myötä tuli myös naapurin isäntä. Otti lampaan pään polviensa väliin ja kopautti kirveenhamaralla lammasta otsaluuhun, avasi kurkun puukollaan ja minä vispasin kulhoon valuvaa verta, jottei se olisi hyytynyt. No äiti tuli taas apuun, kun homma ei oikein minulta sujunut. Kun seuraavana päivänä oli veripalttua, niin jostakin syystä se ei maistunut.
Niin siinä kävi, että 50 vuoteen lampaanliha ei ollut minun herkkuani. Juttu kävi kuitenkin niin, että olin kollegani kanssa työmatkalla Belgiassa ja menimme hänen paikallisen tuttavansa kanssa illalla ravintolaan syömään. Ruokalista oli tietysti ranskaksi. Toiset tilasivat mouton nimistä ruokaa ja minä hetken harkittuani tyylikkäästi samanlaista. Hyvää ja erinomaisen maukasta liharuoka oli. Selvisi minulle myöhemmin, mitä mouton on suomeksi, joten siitä lähtien on lammas maistunut.
Samanlaisesta syystä minä en syö veripalttua tai lettuja vieläkään..enkä syö loppuikänänikään..meillä se oli vaan sika ja teurastaja oli Alma täti..paikkaseudun kotiteurastaja.Lammasta on joutunut työkuvioissa tekemään paljonkin,johtuneeko siitä sitten,ettei lammas ole suosikkini,vaikkei se mitenkään pahaa mielestäni olekkaan.Rosvolammas täytyy kuitenkin mainita erikseen.Yhdessä hotellissa täällä pääkaupunkiseudulla järjestettiin,joskus 80 luvulla rosvolammasiltoja erilaisille porukoille..pihalle oli tehty valmis tiilivuorattu hauta,jonka lämmitys aloitettiin aamuaikaisella.Metrisiä halkoja kului motti tai kaksi.Kokonaiset lampaat täytettiin..riisiä,omenia,luumuja sipuleita ja valkosipulia,ynnä yrttejä..vatsa ommeltiin kiinni..voipaperia ja pajon foliota,ettei hiekka päässyt lihaan.hautaan mahtui kolmekin lammasta,sitten hienoa hiekkaa päälle ja puitten poltto siinä jatkui,jotain kuus seitsemän tuntia..kn tilaajat vieraineen olivat paikalla alkoi haudanavaamisseremoniat ja sitten syötiin,syötiin ja syötiin ja juotiin..mikas sen parempaa..valkosipulipottuja,lihan lisukkeena sitä täytettä ja juomaksi vaikka Mouton Rochildiä.
Pienemmässä mittakaavas onnistuu kotioloissakin,jos on paikka mihin kuopan voi kaivaa..paistit ja viulut saa kokonaan toista ulottuvuutta,kuin mitä sähköuunissa.Sähköuuniversiokin on olemassa hyvin oman maun mukaan marinoitu lammas tai karitsan paisti tiiviisti folioon ja se paketti sitten uunipakkiin ja peitetään karkealla suolalla..illalla uuniin aamulla pois 120 astetta max. ylikypsyys ei haittaa mitenkään.
Ilmoita asiaton viesti
Mouton ei tarkoita mauton;)
Ilmoita asiaton viesti
Rosvopaisti lampaasta on hyvää, joskin voi tehdä myös naudasta ja possusta. Lampaasta ei kannata unohtaa suussa sulavaa Lemin särää, olen kerran syönyt jossain kievarissa ja kun maalla on leivinuuni niin pelkkää saamattomuutta ettei ole tullut teetettyä miehillä sen valmistukseen kaukaloa.
http://blogit.yle.fi/puoliseitseman/sara
Ilmoita asiaton viesti
Niinpäs..liha,kuin liha,hyvää tulee jokatapauksessa.Siitä huolimatta,että ruoka on ollut ammattini,olen särää syönyt vain pari kertaa.enkä ole itse sitä koskaan joutunut tekemään.
Linkistähän näkyy,ettei tuo teko oo ees vaikeaa,kunhan vaan on se särä,elikkäs tuo kaukalo.Tuo linkin kuvakin on niin hyvä,että herkullisuuden melkein tuntee jo mielessään.
Ilmoita asiaton viesti
Jep, onhan sen teko ollut ajatuksissa ja sen verran olen ottanut selvää että se kaukalo pitää liottaa suolavedessä viikkotolkulla ennen leivinuuniin lykkäämistä.
Arvaisitkos millään missä suhteessa vettä ja suolaa, saunanpatakin maalla siihen liotukseen olisi 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Piti kanss vähän tsekkailla tietoa näyttää löytyvän elävän arkiston filmipätkiä myöten.Kaukalon liotuksen arvelinkin oikein..ettei se koppa halkea..suolavettä kai siksi,että se puuhun imeytynyt vesi osaltaan luovuttaa sitä paiston aikana takaisinkin päin ja maku paranee..ja onhan niitä lihojakin sitte suolattu..10 litraa vettä ja puoli kiloa suolaa..saattaa olla melko likellä totuutta..ja nuin,että,kun sulla on se leivinuuni siellä maalla,niin aikas likelle oikeeta särää voit päästä jollain tavallisella perusuunipakillakin.Puun aromia saatais saada liotetusta puukalikasta..koivu tai haapa,kun ne oikeet kaukalot on niistä tehtyjä..kepeille pitäis varmaan keksiä sitte joku konsti,ettei ne kosketa uunin sisäpintoihin ja syty palamaan.
Ilmoita asiaton viesti
Dänks taas Hannu, mutta mikä se perusuunipakki on, en ole ikinä kuullutkaan, ja mistä niitä saa. Suattaisi kiinnostaa muitakin.
PS. Arvelisin että ne kepitkin pitää olla märkiä, mutta ei hajuakaan kuinka.
Ilmoita asiaton viesti
Juu sori määm..se pakki on ammattislangia ja jäänny vaan päälle..kotioloissa se tarkoittaa kannellista tai kannetonta uunivuokaa..ravintolapakit on kyllä tuttuja sinänsä ne on niitä astioita,joita näet tarjoilupöydän lämminruoka osastossa,ylennsä ne on ruostumatonta terästä..jos ruokakaupassai myydään lämpötiskista ruoka-annoksia,ne soosit ja muusit on niissä pakeissa 🙂
Ne voi olla parempi unohtaa ne kepit tykkänään..
Ilmoita asiaton viesti
En sitten kaukaa arvellut, joku teräsastia tuli mieleen, mutta hämäläisenä liottamisesta vasta nyt se että yläkaapissahan on savipata, jota en ole pitkään aikaan käyttänyt. Täytyykin nostaa se sieltä alas viikonlopuksi ja keksiä jotain. Ehtotuksia?
Ilmoita asiaton viesti
Mullakin tuli mieleen, että savipata vois olla aika lähellä.
Ilmoita asiaton viesti
Siis se lasittamaton,liotettava savipata..oli silla vissiin joku nimikin..en muista..no sitte..ei tosiaankaan muuta,kun käyttöön..Irja tuossa jo nyhtölampaasta puhuikin..juuresta,sipulia ja yrttilöitä ei sen kummempaa ja varmasti on hyvää.
Ilmoita asiaton viesti
Se on kai alun perin Römertopf, joka oli ennen, mutta nyt taitaa olla joku muu. Otin jo hirveetä patalihaa pakkasesta sulamaan, aattelin paistaa ympäriinsä ja lisätä sitten mitä lisään. Ja onhan suppilovahverokin juures? 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Just juu toihan se olikii..erittäin hyvin,eli parahultaisesti tässä tapauksessa suppilovahvero on juures:)
Ilmoita asiaton viesti
Voi Hannu, milloinkahan olisin viimeksi kuullut tuon parahultaisesti. Ehkä isältä. Tarttis viljellä noita vanhoja ytimeen osuvia.
Ilmoita asiaton viesti
Nöyhtö lammasta pitkällä ja hitaalla kypennyksellä. Voi, että lammas on hyvää. Minä paistan mielelläni lammaspaistin ja sitten tehdään jäljellejäävästä Vorsmakia. Hyvää sekin.
Ilmoita asiaton viesti
>#18/IL: ”sitten tehdään jäljellejäävästä Vorsmakia ..”
Mistäköhän olen saanut saanut päähäni, että Vorsmak oli Mannerheimin herkkuruokaa.
Ilmoita asiaton viesti
Ihan oikkea tieto. Oli se Marskin herkkuakin ja tattaripuuro kertoi isäitini. Isovanhempani asuivat Louhisaaressa, mutta Mannerheimien ajan jälkeen. Isoisäni oli siellä pehtorina ja yksi enoistani syntyi siellä. Kävimme joitakin vuosia sitten siellä ja näimme ikiaikaisia puita ja ihania maisemi. Tuli mieleen mitenkähän isovanhempani elivät silloin siellä. Paljon oli juttu Mannerheimeistä kuitenkin.
Ilmoita asiaton viesti
Näin tamperelaisena en osaa elää ilman veriruokaa. Musta makkara on herkkuani, vaikka muut miten kauhistelisivat.
Ilmoita asiaton viesti
Kyä määkin kauhistelisin jos joutusin ostaan mustan kylmänä jossain muavipakkauksessa.
Ilmoita asiaton viesti
Vakuumin pakattu mustamakkara on jotakin niin kamalaa etten osaa edes kuvitella.
Samasta syystä en osta niitä kalakukkoja, joita täällä kaupassa myydään. Muistan lapsuudestasi, että kerran olen saanut kalakukkoa, ja se maistui pienen tytön suuhun todella herkulliselta.
Olenkin päättänyt, että kalakukkoa syön vain Kuopion torilta. Valitettavasti en taida aikoihin sinne päästä.
Mutta toisten paikallista herkkua en muovista syö. Minulla on aikas hyvä käsitys siitä, miltä meidän tamperelaisten herkut maistuvat kylminä ja muoviin pakattuina.
Ilmoita asiaton viesti
No, turkulaisten mustaa en syönyt kuumana sieltä kauppahallistakaan, siinä oli kuumia rusinoita enkä saanut kuin palan kurkusta alas 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Rusinoita?
Herramunjee:o/
Ilmoita asiaton viesti
Voi vain kuvitella millaista turkulaisten maksalaatikko on, onkohan reseptit menneet sekaisin ja siinäkin verta?
Täälläkin joku ihmettelee miksi kukaan ei ota sitä Turun ulkopuolella myyntiin:
http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/278042/Rus…
Ilmoita asiaton viesti
Niin ja sorry tuo nolo yhdys sana virhe ensimmäisessä kommentissani.
Ilmoita asiaton viesti
Luulen, että suomalaisessa todellisuudessa sodan jälkeen pientilalliset kasvattivat lampaita sekä villoja että ruokaa varten.
Useinhan lapsille noihin kasavatteihin muodostuu jonkinlainen ystävyyssuhde. Vaatii melkoista luonnetta tappaa itse ruokkimansa eläin.
Eeva Kilpi on kuvannut hienosti lehmän surua. Hänen vasikkansa teurastettiin emänsä silmien edessä. Tuota julmuuttakin on ollut. Nykyisin useimmat tilalliset lähettävät eläimensä teurastamoille – ikään kuin siistimmän kuoleman sijoille.
Kreikassa lampaan lihaa on tarjolla runsaasti. Ranskassa ei niinkään, ’mouton’ on kuitenkin herkullista oikein laitettuna – villat eivät saa maistua.
Tarinasi opetus on kuitenkin siinä, että lapsen mieli ei kestä julmuutta, eikä tarvitsekaan.
Ilmoita asiaton viesti
”Luulen, että suomalaisessa todellisuudessa sodan jälkeen pientilalliset kasvattivat lampaita sekä villoja että ruokaa varten.”
– Vahvistan luulosi oikeaksi, eikä se ollut tilakoosta kiinni. Lampaat, siat, kanat ja tietysti naudat; ne olivat karjaa eivätkä lemmikkejä.
Lappilaiset poroineen ovat päässeet yllättävän vähällä syyllistämisellä tähän asti, vaikka teurasporo hyödynnetään todellakin kaikilta osin. Britannian pääministeri vieraili hiljattain Suomessa ja nautti ateriallaan poroa, ja ehtipä joku tietysti mainita nimen Rudolph The Rednose… mitähän se julma poliitikko oikein söikään?
Lampaaseen ei tule villan makua, jos ruhon nylkeminen tehdään huolellisesti.
Ilmoita asiaton viesti
Lapsuuskotiimme tuotiin kerran vuodessa pikku possu – juuttisäkissä sätkivä porsas nostettiin lattialle, jossa se alkuun liukasteli ja hädissään juoksenteli ympäri tupaa. Luonnollisesti aikuiseksi kasvettuaan possun kohtalona oli suurperheen ruuaksi joutuminen.
Eipä sitä lapsena ihmeemmin pohtinut possun tulevaisuutta, vaikka hellyttävähän se oli pienine punaisine silmineen. Possulle ei muistaakseni saanut antaa nimeä, koska silloin kiintymys eläimeen olisi aivan toista luokkaa.
Petteri Punakuono on oiva esimerkki siitä, miten tunteet vaikuttavat.
Ilmoita asiaton viesti
Helsingissäkin oli kotieläimiä aina 50 ja 60-lukujen taitteeseen. Sitten kotieläinten, isompien ainakin kiellettiin. Oli meilläkin possu kasvamassa useampana vuotena, lehmä ja kanoja. Yhdelle possulle annoin veljeni nimen. Siitä hänen lapsensa hiukan loukkaantuivat. Lapset olivat lähempänä minun ikääni kuin veljeni. En tiedä mikä päähänpisto se nimeäminen oli.
Ilmoita asiaton viesti
No voi pahus, luokkatoverini soitti tänään ja vadelmahillonsa keiton ohella juteltiin niitä näitä, koiriinkin meni ja rekkuni vadelmien syöntiin, ja siihenkin että jollakulla oli ollut Pyynikin rinteillä kerrostalosta kuttu, jota kävi lypsämässä. Ei vaan tullut kysyttyä millä vuosiluvulla. Eikä sitäkään missä se kuttu talvet oli.
Ilmoita asiaton viesti
Meillä oli 1980-luvulla pukki puutarhassa. Sain sen serkulta syntymäpäivälahjaksi. Nimeksi tuli Jekku, sillä koin sen serkkuni jekuksi minulle. Oli melkoinen veitikkka . Söi omenoita puista ja yritti puskea, kun sarvet kasvoivat. Pistettiin letkunpätkä saviin kiinni yhdistämään sarvet, Ei enää puskenut, mutta sai mahataudin ja yritti lähentelijää karkoitaa suihkuttamalla päälle. Oli se semmoinen Jekku.
Ilmoita asiaton viesti
Teurastuksesta minulla ei ole kokemusta, mutta ulkomaankielisistä ruokalistoista toki on. Romaniassa tilasin kerran naudan aivoja. Tiesin kyllä, mitä tein, mutta tarjoilija katsoi minua pitkään. Vasta syötyäni muistin: Ai niin… hullun lehmän tauti…
Ilmoita asiaton viesti
Joo,kun ja jos on maailmaa on kierrellyt,joutuu huomaamaan,että siellä ja täällä syödään paljon kummallisimpiakin asioita,kuin aivot,,niin ja,kun nyt lampaista tässä puhutaan ja pässikin on lammas..elikkäs meilläkin herkkuna pidetty (?????) pässin kivekset.Makuhan kummassakin tapaukessa on vaatimaton,,ei maistuu puulta..eikä..hmmm.. miltään muultakaan..kudosrakennekin on samankaltainen..ja apropoos,tuon romanianreissun jälkeen..onko olo tuntunut erilaiselta,kuin ennen.. :))))
Ilmoita asiaton viesti
Toi meiräm miäs on syönyt pässin kiveksiä Motissa, se kai niiden luvattu paikka on 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Juu ainakin oli muinoin..Vanha Mottihan meni jossain vaiheessa konkkaan ja uusittu versio palasi 2011 uusin ja nuoremmin voimin..en tiiä onko pässin kiveksiä enää listalla..oisko jopa niinkin,että elintarvikevalvontaviranomaiset ois moisten käytön kieltänny…jaa no kattotaampas..no jaa ainakin reseptejä näyttää olevan pilvin pimein…joten ei muuta,kuin tekemään.. 🙂 sen verran tuossa samalla selvis,ettei tuota uuttakaan enää ole..onko Mottia enää ensinkään..pitänee käydä ajelemassa siellä päin.
Ilmoita asiaton viesti
Saiskohan niitäkin ainakin Hakaniemen hallista Reinin lihasta, linkki on kyllä vanha
http://www.city.fi/ilmiot/lihatiskin+pimeampi+puol…
Ilmoita asiaton viesti
Reini taitaa kyllä olla sellainen paikka,että ne toimittaa vaikka kuun taivaalta..joo kaikenlaista toi.. jutun päiväys oli kakstoista vuotta vanha..joskus 1990:kyt luvun puolivälinmaissa myin Stokkan herkussa,kengurua,ja strutsia ainakin.ja muistaakseni krokoakin oli.villisikakin oli silloin erikoista.ei ollu myynti ihmeempää,mutta tarjolla oli.
Ilmoita asiaton viesti
Strutsia taitaa olla saatavissa vieläkin. Täällähän niitä on tarhattu. Näkyy olevan useitakin strutsitiloja.
Ilmoita asiaton viesti
Joo..saa kyllä,ja noita muitakin,jos ei muuten,niin tilaamalla..luulisin,että Stokka pystyy järjestämään niitä nykyäänkin.
Jos tilanpito kannattaa useammallakin,niin pitäähän sitä kysyntääkin silloin olla.
Ilmoita asiaton viesti
kaikenlaisia erikoisia eläimiä täällä kokeillaan kuten nyt alpakkaakin. Millekähän sen liha mahtaa maistua vai käykö syötäväksikään?
Ilmoita asiaton viesti
Eikös se alpakka ole kasvissyöjä ja on sellainen käsitys että kasvissyöjien liha käy. Tosin karhunkin, vaikka syö muutakin – poikkeus vahvistaa säännön?
Tai jotenkin noin se mutullani menee, mutta voinhan olla hakoteillä.
Ilmoita asiaton viesti
Muistuupa tässä vielä mieleeni lampaamme vuonan hautajaiset. Äitilammas oli synnyttänyt vuonan, joka ei selviytynyt elämään. Päätin, että hänelle pidetään kunnialliset hautajaismenot. Seitsemänvuotiaan taidoillani siunasin pikku karitsan, hautajaisvieraina olivat naapurin lapset. Lopuksi lauloimme paatoksella ’Onpa taivaassa tarjona lapsillekin’, jonka jälkeen pystytimme puisen ristin merkiksi menehtyneelle. Kuollut vuona oli jo haudattu toisaalle, mutta minulle oli tärkeää, että hän saa muistopaikan, jossa voimme muistella ja viedä kukkia.
Ilmoita asiaton viesti