Ilmaisukulttuuri

Juuri mikään kielenkäyttö ei ole viatonta (Nietzche). Journalismiin ja politiikkaan on juurtunut syvälle itsesensuuri ja eufemismi. Jälkimmäisellä tarkoitetaan kiertoilmausta ja tulee kreikankielestä eu-phemos = hyviä sanoja puhuva eli epäsuoran sanonnan käyttämistä tiukasti totuudenmukaisen asemesta ja usein myös lievien ilmaisujen käyttö jyrkkien ja epämiellyttävien asemesta tai kaunistelua.

Kreikan lainaohjelman myyminen veronmaksajille on ollut eufemismia kauneimmillaan ja miksei myös itsesensuuria, sillä huonot puolet on tehokkaasti unohdettu mainita tai vähätelty mitättömiksi ja vain plussat on tuotu äänekkäästi esiin; silti ei suoraan valehdeltu – ainakaan näkyvästi. Sekä itsesensuuri että eufemismi ovat nakertaneet demokratian käsitettä niin tehokkaasti, että siitä on tullut oikeudenmukaisen kansanvallan irvikuva sekä juntta- ja enemmistödiktatuurin synonyymi.

Kolkuttimen omastunnostani ajat sitten tiputettunani ja hukattuani sekä Metternichin sielunveljenä voin tässä heittää ensimmäisen kiven. Itsesensuurin käyttö on usein järkevää muulloinkin kuin oman uran kehityksen varmistamisessa, esimerkkinä olkoon vaikkapa kansallinen etu. Politiikassa rehellisyydestä ei voi koskaan mennä takuuseen, melkein sanoisin useimmiten kyseessä on luova mielipide tai harkittu huijaus, josta jotkut käyttävät nimitystä diplomatia. Itsesensuuri on kuin ilman lämpötila: tietty alue on mukavaa tai ainakin siedettävää, äärirajat ovat tappavia. Joskus kuulee myös sanottavan, että eufemismi on itsesensuurin toukka-aste. Ottaa niistä selvän!

Eräs kommunikoinnin muoto, jolla asioiden oikea laita pyritään häivyttämään, on englanninkielisten sanojen käyttö tekstissä ja puheessa, kun ei haluta sanoa suomeksi asian todellista laitaa. Sanakirjaan katsoessaan kyseisen sanan kohdalla on jopa kymmenen tai enemmän eri merkitystä, valitse niistä sitten oikea. Joku sivistynyt sanoisi, että näin falsifioidaan itse asia.