Ylemmyyttä ja kunniaa

Näin puolustusvoimain lippujuhlan päivänä herahti mieleen kunnia- ja ansioasiat. (Olen kuuleviani arvoisan lukijaan mumisevan jotain siihen suuntaan, että ’happamia sano kettu..’ mutta en tunnusta huomaavani tätä.)

Ihminen kaipaa arvostusta, tärkeänä olemista, huomaavaisuutta. Siksi jokainen on perso kehumiselle. Entinen kollegani oli omaksunut käytännön: kaksi tuntia päivässä esimiehen kehumista ei mene koskaan hukkaan. Tätä periaatettaan hän noudatti säntillisesti.

Sanojensa mukaan Napoleon johti mahtavaa armeijaansa kunniamerkeillä ja nimityksillä. Ylivertaisen koristeellisia olivat myös entisen Neuvostoliiton johtoportaan rintamukset. Tulee väkisinkin mieleen punikkien pilkkalaulu Mannerheimista: ’.. rinta on kuin romukaupan ikkuna’.

Huomionosoituksien myöntämisessä osittain käytetään hyväksi ja pyritään häivyttämäään ihmisen pelkoa siitä, että hän tulee marginalisoiduksi tai nolatuksi ja paljastuu hänen taitamattomuutensa, puutteensa tai vajavuutensa. Kunnia on sellaista, joka riippuu toisesta, ei kukaan ole kunnioitettu sinänsä, sillä toisen avulla hän saa osakseen kunniaa. Schopenhauer määritteli asian seuraavasti: ”Kunnia on, objektiivisesti, toisten mielipide meidän arvostamme ja, subjektiivisesti, meidän tähän mielipiteeseen kohdistuva pelkomme”.