Uusinta poliittista teatteria

Tuskin voi sanoa, että poliittisessa teatterissa olisi jotain uutta. Egyptin faaraot sonnustautuivat jumaliksi, nykyiset presidentit käyvät tarkastamassa nappaskengissä myrsky- ja tulva-alueiden tuhoja ja vain vaivoin pystyvät peittämään esiintymisen ja näkyvyyden tavoittelun. Presidentit ja ministerit ovat tuttu näky suurissa urheilukilpailuissa, hölkkäpoluilla ja verenluovutuksissa. Tarvittaessa puolueet keksivät ja provosoivat sopivia lakkoja. Tiedottaminen ja sen merkitys nykyisessä esitystalouden maailmassa on kasvanut uuteen ulottuvuuteen. Se on olennainen osa politiikkaa, jota mediat työntävät tuutin täydeltä.

Puolueiden viestien sisältö on muokattava ja sovitettava uuteen tiedotusympäristöön samaan tapaan kuin teatterit sovittavat ikivihreitä teoksia uudestaan ja uudestaan. Olennaista on esittää jotain uutta, jotta puolue voi näkyä ja esiintyä positiivisena äänestäjien silmissä. Jokin on muuttunut liberaalisessa demokratiassa ja se on otettava huomioon. Digitalisointi on tuonut mukanaan välineitä, joiden avulla pystytään paremmin vetoamaan äänestäjien tunteisiin. Kaikessa tähdätään yllätyksellisyyteen ja näyttävyyteen, performanssiin, joilla äänestäjälle pyritään luomaan kuva omasta pätevyydestä ja siepataan näiden huomio pois kilpailijoista.

Amerikkalainen kirjailija, reportteri ja politiikan kommentaattori Walter Lippmann (k.1974) oli ensimmäinen termin ’kylmä sota’ esittäjä. Hän kritisoi sekä mediaa että sen luomaa ja ylläpitämää ’yleistä mielipidettä’. Ihmiset, journalistit mukaan lukien, uskovat mieluummin omaan mielikuvaansa kuin vaivautuvat ottamaan tosiasioista selvää. Ihmiset ovat liian itsekeskeisiä ja paikallisiin asioihin sidoksissa, jotta he olisivat kiinnostuneita tai heillä olisi kykyä tehdä johdonmukaisia, valtakunnallisia reaalipoliittisia päätöksiä.

Massojen demokratian kehitys on muuttunut julkiseksi keskusteluksi, joka perustuu tyhjään muodollisuuteen, esimerkkinä vaikkapa tv-väittelyt. Äänestäjien tuki saadaan propagandalla, joka hyödyntää juuri senhetkisiä pinnalla olevia tarpeita ja intohimoja. Pitkäjänteisyys ja todelliset argumentit jäävät taka-alalle tai häivytetään, koska niihin puuttuminen voi hämmentää tavallisen äänestäjän sielunelämää liiaksi eli loukkaa tämän itsetuntoa, kun mennään alueelle, josta tämä ei paljoa tiedä. Argumenteilla ei hankita ääniä, vaan on vedottava äänestäjän tunteisiin.

Parlamentaarinen pluralismi eli pirstaloituminen pienpuolueiksi on halvaannuttanut hälyttävästi lainsäädäntötyön. Historiasta esimerkkinä on ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksan Weimarin tasavalta, josta nyt on paljon liberalismin näkökulmasta kirjoituksia. Tuolloin roihusi kaksi vahvaa ja intohimoista ideologiaa: fasismi ja bolsevismi. Ne tallasivat jalkoihinsa liberalismin. Nyt nämä kaksi ideologiaa ovat korvautumassa nationalismilla ja populismilla. Toivoa sopii, etteivät nämä irrationaaliset aatteet vie mukanaan tavalliset demokraattisesti ajattelevat äänestäjät.

Pääasiallisena lähteenä olen käyttänyt Malagan yliopiston poliikkatieteen professori Manuel Arias Maldonadon kirjoitusta El Mundossa 22.11.2018.