Tanssiepidemia – 1518 Strasbourg

Kronikan mukaan kaikki alkoi heinäkuun alkupäivän aamuna vuonna 1518 eräällä Strasbourgin kadulla, kun Frau Trofea alkoi hurjasti ja pakonomaisesti tanssia hurmoksessa ilman mitään näkyvää syytä. Vasta iltamyöhällä hän kaatui uupuneena maahan, mutta jatkoi levättyään vielä muutaman päivän. Viikon aikana hänen tanssiinsa oli liittynyt 34 muuta ja elokuun lopussa heitä oli jo 400. Hurma jatkui keskeytyksettä, uupuneet tulivat levähdettyään takaisin, tosin ei kuolemantapauksiltakaan vältytty.

Lääkäreitä ja muita tietäjiä kuunneltuaan kaupungin isät päättivät ratkaista asian siivoamalla katedraalin takana olevan katojen ja nälänhädän tyhjentämän viljamakasiinin tanssijoiden käyttöön ja palkkasivat sinne myös soittajat. Päätös osoittautui virheeksi. Pahimpina päivinä jopa 15 ihmistä hyppi itsensä hengiltä, joten tanssipaikka suljettiin ja tanssimusiikki sekä festarit kiellettiin koko kaupungissa.

Uskonnolliset piirit tulkitsivat luonnollisesti tämän vitsauksen Jumalan rangaistukseksi synnin tekijöille. Michigan State Universityn historian professori John Waller selvittää kirjassaan ”A Time to Dance, A Time to Die: The Extraordinary Story of the Dancing Plague of 1518” tapausta ja sen todenperäisyyttä. Hänen mukaansa tanssijat eivät ainoastaan tutisseet, heiluneet tai kouristelleet, vaan liikuttelivat jäseniään ja vartaloaan yksiselitteisesti tanssin tapaan. Nälänhädän vaivaamat ihmiset olivat äärimmäisen stressaantuneita ja ahdistuneita, mikä purkautui tanssitaudin (Vituksen taudin) joukkopsykoosina. Toisten mukaan syynä saattoi myös olla viljan seassa olevat torajyvät, jotka sisälsivät lsd:n tyyppistä huumaavaa ainetta.

Vanderbilt University School of Medicinen epidemiologi Timothy Jones sanoo, että historian saatossa joukkopsykoosin tapaisia sairauksia on esiintynyt varmaan huomattavasti enemmän, mitä aikakirjoihin on kirjoitettu ja monet kansanliikkeet, uskonnot jne. ovat saaneet alkunsa erilaisista myrkytyksistä ja mielisairauksista. (epidemia → epi demos = kansan keskuudessa)

Tätä tarinaa tehdessäni en ole voinut välttyä ajatukselta, että olenko jo syönyt liikaa torajyväleipää, kun tulee hypittyä lavatansseissa hullun lailla usein monta kertaa viikossa. Fundamentalistit uskontokuntaan katsomatta ovat tuominneet tanssin syntinä, sota-aikana lavatanssi oli kiellettyä, sitä ei edelleenkään tunnusteta virallisesti kulttuuriksi eikä mielenterveyttä ja fyysistä terveyttä edistäväksi asiaksi. Jostain muistan lukeneeni väitteen, että ihminen oppi ensin kommunikoimaan tanssimalla ja vasta sitten puhumalla. Kaikkia tanssin saloja tuskin on vielä paljastettu.