Ilosanomaa epäjumalanpalveluksessa
Runsas vuosi sitten olin kulttuurimatkalla muun muassa Espanjan Sevillassa, missä on maailman suurin katolinen katedraali. Sisään oli muutaman sadan metrin jono. Otin kännyn täyteen itsestäni ja muista seurassani olleista kuvia jököttämässä Kolumbuksen sarkofagin edessä ja muissa vastaavissa kohteissa. Tietysti vähän matkan päässä olevaan Cervantesin patsaaseen piti minun luoda ihailun katse, kun hetki ikuistettiin. Jonot Pietarinkirkon Michelangelon Pietà patsaalle ja Louvren Mona Lisan maalaukselle ovat kuulemma suuremmat, mutta tarkoitus on sama: tökötetään jonossa pari tuntia, jotta pysähdytään kohteella pariksi sekunniksi, tuskin vilkaistaan kohdetta, otetaan selfie ja sitten mennään seuraavaan paikkaan. Epäjumalanpalvelus on suoritettu – ex opere operato – kuten sakramentit konsanaan eikä evankeliumin eli ilosanoman julistusta ole siten unohdettu.
Akateemikko Erkki Laurila 1960-luvulla valisti hienomekaniikan maanantaiaamun tunneilla meitä krapulaisia teekkareita uskonnon, taiteen ja tekniikan keskinäisestä suhteesta seuraavaan tapaan: Varhaishistoriassa ihminen teki erilaisia kivi- ja puupökkelöitä sekä luolapiirroksia jumalikseen. Kun osoittautui, etteivät nämä jumalat toimineet halutulla tavalla, ne hylättiin ja julistettiin aikanaan taideaarteiksi, näin säästyttiin hävittämisen vaivasta. Eli taide ja kulttuuri yleensä on etupäässä toimimattomien jumalien kaatopaikka.
Tällainen epäjumalanpalvelus eli idolien palvelu ja fetisismi kuuluu jokaiseen aikakauteen eikä sillä kovin paljon ole tekemistä kulttuurin sivistävän vaikutuksen kanssa. Jumalat korvattiin kulttuurilla ja kulttuuri korvataan selfieillä. Sama koskee sanomista. ’Jumalan ääni’ eli sanoma on korvattu puhumisella ilman sanomaa. Sen paremmin kirjan kuin elokuvankaan tarkoitus ei ole lisätä ihmiskunnan sivistystä, vaan tuottaa kustantajalle rahaa. Elokuvat ja sosiaalinen media eivät jää jälkeen tästä periaatteesta. Vain mainonta kehittyy, vai lasketaanko sekin kulttuuriksi.
Oma lukunsa on sitten populismi, varsinkin poliittinen populismi ja totalitarismi. Näissä sanomana on puhuminen eikä päinvastoin.
Tämäntapaisia ajatuksia synnytti El Paisin mielipidekirjoitus ”Idolatría ”, mutta taidankin vääntäytyä tästä oikeitten ihmisten sekaan Karjantalolle, kuuntelemaan millaista ilosanomaa Unelmavävyt päästävät ilmoille.
Cervantes: luin Don Quijoten viime vuonna ja kannatti lukea. Paljon tärkeämpi kirja kuin esim. Canterburyn tarinat ja Decamerone. Kahta viime mainittua en lukenut loppuun, koska ne olivat minusta monotonisia, ja eivät kovin luovuutta osoittavia. Sitä on kyllä Don Quijote. Mm. Alex Mattson kuvaa sen merkityksen Romaanin taidetta käsittelevässä kirjassaan. – Erkki Laurila nyt kyllä oikoo mutkia aika suoriksi noissa yllä mainitsemissasi tapauksissa. Aika reilua stereotypiaa.
Ilmoita asiaton viesti
Myönnettäköön, että EL:n ”heitto” oli enempi kevennys kuin syvällistä moraalitotuutta. Don Quijote puolestaan luotaa aikansa yhteiskuntaa syvällisesti. Se on vaikeaa luettavaa espanjalaisillekin. Sitä kuvaa mm. se, että kirjan sanojen ja sanontojen merkityksestä on tehty ”sanakirjakin”. Setäni Hannes Korpi-Anttila oli kääntäjä. Hänen jäämistöstään löytyi kesken jäänyt käsikirjoitus Quijoten suomennoksesta; kääntämisen vaikeus saattoi olla keskenjääneisyyden tärkein syy.
Pari esimerkkiä kirjan ajatusmaailmasta: Tuulimyllyt tulivat Eurooppaan Kolumbuksen vanavedessä. Kansa suhtautuu uuteen tekniikkaan usein nuivasti ja pitää sitä uhkana esimerkiksi työpaikoille. Kunnon kansalaisen tulee taistella tällaisia paholaisen vehkeitä vastustaan.
Toisena olkoon aikansa ”pornokohtaus”. Kultaisella vuosisadalla paljastettu jalka johti aina rakastumiseen. Jalat olivat kulttikohteita ja potenssilääkkeeseen verrattavissa. Tätä taustaa vasten Quijotessa on hyvin eroottinen kohtaus, missä pappi ja parturi katselevat salaa hekumoiden, kun Dorotea pesee jalkojaan: ” .. Hän oli nostanut hameenhelmansa puolisääreen ja alabasterinvalkoiset kauniit jalat tulivat näkyville. Ne olivat kuin valkoiset kristallipalat.. ”
Ilmoita asiaton viesti
En odota näihin kysymyksiin vastauksia, mutta:
Paljonko on ”rahaa kiinni” pelkästään eurooppalaisissa kirkkorakennuksissa, globaalista tilanteesta puhumattakaan? Eivätkö ne satsaukset väistämättä ole jostain muusta pois?
Mikä ratkaisee, peritäänkö kirkkoon sisäänpääsymaksu? Sagrada Familiaan ei voi mennä ilman maksua, jolla väitetään jatkettavan alati keskeneräistä rakennustyötä. Rantabaarin tarjoilija Blanesissa totesikin suorasukaisesti, että urakkaa ei missään nimessä kannata saattaa päätökseen, koska ”rakennuskustannusten” periminen turisteilta on mitä parhainta bisnestä!
Prahan juutalaiselle hautausmaalle ei päässyt pulittamatta kohtalaista lipunhintaa. Summa on määritelty suurehkoksi, koska se oikeuttaa sisäänpääsyyn myös muutamassa muussa historiallisessa kohteessa. Epäpyhää tai ei, mutta minulle tuli mieleen ostos-tv:n fraasi ”eikä tässä vielä kaikki!”
Jerusalemin moskeijan pääsylippu maksoi aivan tolkuttomasti jo v. 1994. Tassuttelin sukkasillani mainoslippis päässä laajaa matoilla peitettyä lattiaa laidasta laitaan, kunnes katsoin saaneeni kohdetta koko rahalla. Olin seurueestamme jokseenkin ainoa joka pyhäkössä vieraili, ja juutalainen paikallisopas näyttikin minulle hapanta naamaa: ”Arvaa vain mihin tuo raha menee”, hän puhisi niin vihaisesti kuin asiakkaalleen rohkeni. Oppaan silmissä lukeuduin epäilemättä vihollisen sponsoriksi.
Ilmoita asiaton viesti
En merkinnyt muistiin, mutta jäi mieleeni muutaman kuukauden takainen kirjoitus, jossa todisteltiin, että katolinen kirkko olisi nykymittareilla mitattuna suoritustilassa, joten syntisempikin raha taitaa kelvata nyt sille. Pedofiiliasian lisäksi kirkon taloudellinen tila oli ehkä myös yksi syy, miksi edellinen paavi halusi eläkkeelle. Kardinaalien törsäily keisarilliseen elämänlaatuun ei myöskään ole kovin halpaa, siihen menee monta obolia tai muuta lesken ropoa.
–
Aloittaessaan paavina Franciscuksen tunnuslause oli: ”Köyhä kirkko köyhille!” Tavoite taitaa olla ainakin alkuosaltaan lähempänä kuin voimme arvatakaan.
Ilmoita asiaton viesti