Kommunikointikulttuuri ja sen käsitteet muuttuvat ajan hampaissa

Antiikin Kreikassa dialektiikalla tarkoitettiin menettelyä, jossa sanojen avulla (dia-logos) yritettiin päästä loogiseen ja vakuuttavaan johtopäätökseen. Sittemmin sana kaupallistui ja menetelmä merkiksi enemmänkin ei suinkaan totuudenmukaisuutta vaan oman tarpeen tyydyttämistä päästä voitolle. Siinä ei pelkästään syrjäytynyt retoriikka vaan taakse jäi myös keskustelukenttä, josta tuli diskutointi- ja debatointikenttä.

Sana diskussio (diskutere) merkitsee jonkin ravistamista. Eli asia purettiin pieniin osiin ja sitten koottiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Myös voisi sanoa, ettei kokonaisuutta voi ymmärtää, ellei tiedä mistä se muodostuu. Debatti puolestaan tulee lyömistä ja hakkaamista merkitsevästä sanasta (battuere) ja on siten lähempänä merkitykseltään taistelua ja ottelua, joilla ei ole yhteyttä selkeään järkevyyteen.

Kun dialogi muuttuu diskussioksi ja diskussio debatiksi ollaankin jo tappelevan lauman keskellä eli kaikkien sota kaikkia vastaan (vrt. Hobbes). Kaunopuheiset poliitikot jättävät tavalliset ihmiset oman onnensa nojaan riiston kohteeksi kuten esimerkiksi Veikkaus köyhät asiakkaansa. Ryöstäminen, kolonialismi, imperialismi, orjuus ja sorto ovat olleet vuosituhansia johtavien yhteiskuntien intohimona sekä historiallisen kunnian ja laillisuuden takaajina. Tämä kulttuuri palkitsee henkilökohtaisia haluja ja mieltymyksiä. Se palvelee tehokkaasti markkinointia mutta huonosti demokratiaa.

Tuotantoideologian rappion yhtenä oireena on se, ettei enää pystytä käymään dialogia. En välttämättä tarkoita brexit-väittelyitä, vaan hyvänä esimerkkinä on esimerkkinä ilmastomuutoksesta käyty polemiikki. Nälkä on luonnollinen aistimus, mutta halu kuuluu enempi tunne-elämän puolelle, samoin viha, mielihyvä ja mielipide. Huolenpidon elinympäristöstä pitäisi mennä henkilökohtaisten etujen edelle, vaikka poliitikkojen toimintaa ohjaavat äänestäjien tunne-elämät.