Tanssimusiikin kehittymisestä

”Ennen kaikki iskelmä oli tanssittavaa, nyt ei.” Näin muistelen edesmenneen tanssimuusikon Martti Metsäkedon moneen otteeseen maininneen. Iskelmän sijaan saattaisi olla parempi puhua rytmimusiikista, jonka muunnokset ovat vaihtuneet niin nopeaa tahtia, ettei tanssiva yleisö ole ehtinyt, osannut tai viitsinyt kehittää niihin omia tanssilajeja. Uutuuslajina bugg taitaa olla ainoa yritelmä, joka on saanut meillä jalansijaa – hyvä edes niin.

Aikoinaan tanssipaikoissa oli tapana, että orkesteri kuulutti, mitä tanssilajia se seuraavaksi soittaa. Nyt se on harvinainen poikkeus. Suosituimmatkin solistit kappaleiden välissä toistelevat kuluneita kompiaan tai mainostavat levyjään tuottajan toivomuksesta. Syytä voi vain arvailla. Ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei orkesteri osaa soittaa tanssimusiikkia. Toinen arvaukseni on, etteivät he erota tanssilajeja toisistaan ja kolmanneksi, ettei heitä kiinnosta tanssiyleisö, vaan he konsertoivat itselleen.

Kun tanssipaikoilla on viimeiset vuosikymmenet voinut soittaa mitä ja miten vain, on myös tanssivan yleisön tanssitaito taittunut ja maku muuttunut. Kun teini-iästä lähtien ei ole kuullut muuta kuin räminää, niin se on tullut ja jäänyt mielimusiikiksi, josta ei selvin päin näytä pystyvän nauttimaan. Ei voi muuta kuin huokaisten skoolata mylviville kesätapahtumille: ”Bilemusa olet voittanut!” Kymmenen vuoden kuluttua ei lavatansseja Suomessa enää ole ja eräänä syynä on, että lavatanssin harrastajien keski-ikä taitaa lähennellä 80 vuotta.

Tämän tyyppisiä ajatuksia tuli mieleeni tiistaina Harjulan lavalla Eki Jantusen ja keskiviikkona Merimelojien majalla Anu Kerosen tahdittamina. Kummassakin paikassa tanssivaa yleisöä oli lähes ruuhkaksi asti.