”Valtakunnassa kaikki hyvin”
Professori Päivikki Suojanen (os. Antola) sytytti vieraskynäkirjoituksellaan ’Suostuttelupuhe on kriisissä’ ( HS 18.4.1987) minut jälleen ja varmaan monen muun arvioimaan niin pappien kuin poliitikkojenkin puheiden sisältöä ja vaikuttavuutta eri näkökulmista. Usein ellei peräti lähes aina nämä puhetyöläiset puhuvat itselleen ja kaltaisilleen, vaikka kuulijakunnan enemmistön arkikokemus on paljolti politiikan ja uskonnon ulkopuolella. Puhujat eivät osaa ’käsitellä’ juuriltaan irronnutta valtavaa massaa, koska aiemmat mallit puuttuvat.
Moni on varmaan kysynyt ainakin itseltään, miksi vaalitilaisuudet ovat saaneet lastenjuhlien luonteen: paljon pieniä puheita, soittoa, laulua ja muuta viihdettä. Politiikka ja uskonto ovat etääntyneet niin kauas arkitodellisuudesta, etteivät puhujat näe kytkentöjä omien ajatusten ja vähäpätöisen kuulijan jokapäiväisten haasteiden välillä. Papisto edustaa edelleen kirkon vallan perinteitä, joita joka sunnuntai näytellään uuspakanoista tyhjille saleille. Aikoinaan hyviksi koettuja eväitä tarjotaan edelleen samoissa kulahtaneissa kääreissä niin uskonnon kuin politiikan puolella.
Uskonnolliset ja poliittiset puheet muistuttavat enempi sisälukuharjoitusta. Niin saarnat kuin puheetkin ovat elämyksellisesti varsin ohuita, etäistäviä ja sisältävät enempi näennäismoderneja ajatuksia. Usein puhuja onnistuu hukkaamaan sekä aiheen, kuulijansa että oman itsensä. Kun puhujan aihe katkeaa, yrittää hän piiloutua ”nuottien” taakse ja etäännyttää kuulijat persoonattomiksi.
Niin uskonto kuin politiikka pyrkivät säilyttämään saavuttamansa valta-aseman. Sanojen ja sanattomien viestien sekä sanojen ja tekojen ristiriidat mietityttävät kuulijaa. Jos puhujan tarkoituksenhakuisuus paistaa liiaksi läpi, on luotettavuus koetuksella, varsinkin jos kuulijalle tulee puheesta harhakuvien luonti mieleen. Yksisuuntaisen viestinnän sijaan kannattaisi panostaa entistä enemmän vuorovaikutteisuuteen.
* *
PS. Meillä Suomessa ei ole totuttu paljon puhumaan, kun on kasvatettu kuuntelemaan kuuliaisesti. Esimerkkinä tarina 30-luvun Kannakselta puhetilaisuudesta, josta kaksi paikallista oli palaamassa kotikulmille ja juttu matkalla meni seuraavaan tapaan:
A: ”Kylläpä puhui kansanedustaja hyvin.”
B: ”Juu, muttei siitä kukaan mitään ymmärtänyt.”
A: ”Ei niin, paitsi kylän kauppias.”
B: ”Juu, mutta hänkin väärin.”
A: ”Mutta ymmärsi kuitenkin.”
Luin äskettäin kirjan, jossa arvioidaan Timo Soinia populistisena poliitikkona ja johtajana. Moneen kertaan tuli esille Soinin pätevyys nimenomaan puheviestinnän alalla. Klassiseen populismiin eivät paperinmakuiset puheet sisälly!
PS. Kannaksella? Tuo keskustelu täytyy saman tien karjalaistaa:
A: ”Kylläpäs puhu kansaeustaja hyväst.”
P: ”Juu, muttei siit kukkaa mittää ymmärtänt.”
A: ”Ei muut ko kylä kauppias.”
P: ”Juu, mut hääkii vääri.”
A: ”Mut ymmärs kuitekii.”
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos ’käännöksestä’. Loimaalaistaustaisena en uskaltanut edes yrittää karjalaistaa juttua.
Pariin otteeseen olen päässyt kuunteleen epävirallista Soinin lennokkuutta. Hänen lisäksi myös italialaiset ovat diskurssin mestareita: ”Se non è vero, è ben trovato”
Eli noin suurin piirtein: ”Vaikka tarina ei ole totta, on se hyvin kerrottu!”
Ilmoita asiaton viesti
Jouduin vielä lisäämään yhden i:n, jotta ”hääkii” näyttäisi paremmalta. Oikeastaan arvasin, ettei lounaissuomalainen ole halunnut lähteä ”heikolle jäälle”, vaan on valinnut yleiskielisen version. Matti Kurjensaarikin totesi aikanaan, että ”vieraan kielen voi oppia, vierasta murretta ei”.
Kymmenen vuotta sitten soinilainen perussuomalaisuus oli kovassa nosteessa, ja ilmankos se inspiroi sketsinikkareitakin:
https://www.youtube.com/watch?v=LBuqKDqNin8
Ilmoita asiaton viesti
Mukava sketsin pätkä. ”Totta joka sana! ”
Asian vierestä: Minulla on mielikuva, että eprof. M. Viren oli monessa kohtaa Soinin talousasiantuntijana.
Ilmoita asiaton viesti