Saganin punnittuja aatoksia, meistä ja kaikesta

Ei väliä mitä maailmankaikkeudella on ollut varattuna, se ei voi viedä pois sitä, että sinäkin olet syntynyt. Sinulla on iloa ja kipua, ja kaikki muut ne kokemukset, jotka muodostavat sen, millaista on olla pienen pieni osa suurta kosmosta. Mitä tahansa tapahtuukin, sinä todellakin olit täällä. Ja vaikka kaikki tiedot yksittäisistä elämistämme katoavat ikiaikojen saatossa, se ei vähennä sitä tosiasiaa, että me olimme, ja selvisimme. Olimme osa ääretöntä valtavuutta. Kaikki elämisen suuret ja kauheat puolet, järkyttävä ylevä kauneus ja sydänsurut, yksitoikkoisuus, sisäiset ajatukset, yhteinen kipu ja yhteinen nautinto. Se todella tapahtui. Kaikki se.

Tässä pienessä maailmassa, joka kiertää pientä keltaista tähteä käsittämättömän suuressa kaikkeudessa. Ja se jo yksin on aihetta juhlaan. Elämme kivi-, kaasu ja metalli planeetalla, joka kiertää vety tähteä, joka on vain yksi 400 miljardista muusta tähdestä, jotka muodostavat Linnunradan galaksin, joka on yksi sadousta miljardeista muista galakseista, jotka muodostavat maailmankaikkeuden, joka saattaa olla vain yksi hiekan muru, ehkä äärettömästä määrästä, muita universumeja. Tuo on näkökulma ihmiselämään ja kulttuuriimme, jota todellakin kannattaa pohtia. Universumi ei kuitenkaan vaikuta hyväntahtoiselta eikä sen enempää vihamieliseltä, vaan täysin välinpitämättömältä, tällaisten mitättömien olentojen huoliin kuin mitä me täällä olemme.

Kuitenkin jokainen pieninkin luonnon osa paljastaa syvän mysteerin ja herättää ihmisessä ihmeen tuntua ja kunnioitusta. Joillekin ne taas, jotka pelkäävät maailmankaikkeutta sellaisena kuin se todellisuudessa on, ne, jotka teeskentelevät olematonta tietoa, ja kuvittelevat jonkinlaisen ihmiskeskeisen kosmoksen, ja pitävät parempana taikauskon ohikiitäviä mukavuuksia. He välttävät jotakin, ennemmin kuin kohtaavat maailman sellaisena kuin se on. Mutta ne, jotka uskaltavat tutkia kosmoksen kudosta ja rakennetta, jopa silloinkin, kun se poikkeaa syvästikin heidän toiveistaan ja ennakkoluuloistaan, he tunkeutuvat väistämättä sen syvimpiin ihmeellisiin mysteereihin ja kokevat oikean ihmeen.

Kosmoksen koko ja ikä ylittävät tavallisen ihmisen ymmärryksen 6-0. Meidän epämääräisyydessämme, kaikessa tässä kaikein tajuttomassa laajuudessa, siellä ei ole mitään edes pientä vihjettä siitä, että apu tulisi jostain muualta pelastamaan meidät, meiltä itseltämme. Se valtava projekti on ainoastaan meistä itsestämme kiinni. Inhimillinen kurjuuden tunne ei useimmiten johdu niinkään tyhmyydestämme, vaan tietämättömyydestämme itsestämme. Maailma on äärimmäisen hieno, siinä on myöskin niin paljon rakkautta ja moraalista syvyyttä, ettei ole mitään syytä huijata itseämme kauniilla tarinoilla, joista ei ole minkäänlaisia todisteita. Kosmos on kaikki mitä on, tai oli, tai tulee olemaan. Se on ja on ”aina” ollut, ei selittele.

Heikoimmat ajatuksemmekin kosmoksesta herättävät meitä valveille, selkärangassa tuntuu kihelmöintiä, äänessä ja tuoksussa saalistus, ihan pieni heikko tunne, ikään kuin kaukainen muisto korkealta putoamisesta. Tiedämme lähestyvämme suurinta mysteeriä, se tunne vie mennessään. Epämukavien ajatusten tukahduttaminen voi olla yleistä uskonnoissa ja politiikassa, mutta sitä ei ole tieteen pyrkimyksissä. Emme koskaan tiedä etukäteen, kuka löytää perustavanlaatuisia uusia oivalluksia, ja niitä on jo vaikka kuinka ja paljon. Paljon tietäminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin älykkyys; älykkyys ei ole pelkästään tietoa, vaan myös arvostelua, tapaa jolla kerättyä tietoa koordinoidaan ja käytetään. Yksilöllinen kasvumme edustaa näin myös lajin etenemistä. Kosmoksen haastava tutkimusmatka on itsensä löytämisen matka. Tutkiminen on luonteemme ominaisuus ja loputon tarve.

Tiede on tapa koetella niiden bluffia, jotka vain teeskentelevät tietävänsä. Se toimii mystiikkaa vastaan, ja taikauskoa vastaan, mutta se on seuraus, ei syy. Tieteessä käy usein niin, että tutkijat sanovat: ”Tiedäthän, että tuo on todella hyvä argumentti; minun kantani on väärä”, ja sitten he oikeasti muuttaisivat mielensä, eikä heiltä enää koskaan kuule sitä vanhaa näkemystä. He todella tekevät sen. Sitä ei tapahdu niin usein kuin pitäisi, koska tutkijat ovat ihmisiä ja muutos on joskus kivuliasta. Mutta sitä tapahtuu joka päivä. Milloin viimeksi olisi tapahtunut tällaista politiikassa tai uskonnossa?!

Aloitimme vaeltajina, ja olemme edelleen vaeltajia. On oikein iloita saavutuksistamme, olla ylpeitä siitä, että lajimme on pystynyt näkemään tämänkin päivän, ja arvostella ansiotamme osittain juuri sen tieteen perusteella, joka on niin perusteellisesti tyhjentänyt teeskentelymme olemisen mysteeristä. Orjuutta on monenlaista ja vapautta monenlaista, mutta lukeminen, tutkiminen ja kiinnostus on silti täysin selvä polku.

Minusta tuntuu usein paljon paremmalta haavoittuvuudessamme katsoa vain kuolemaa silmiin, ja olla vain hyvin kiitollinen joka päivä tästä lyhyestä, mutta valtavan ihmeellisestä mahdollisuudesta, jonka tämä lyhyt elämä tarjoaa, meille harvoille ja valituille. Olemme varmaankin viipyneet jo aivan tarpeeksi kauan tämän kosmisen meren rannoilla, tässä pienen pienessä kotipesässämme. Olemme pian valmiita purjehtimaan takaisin tähtiin, joista tulimmekin. Matkamme ei ole vielä alkanut, mutta valmistelut ja polte ovat olemassa, ja ne ovat äärimmäisen kovia.

Hyvää huomenta tulevaisuus, ole kiitos, ole parempi kuin eilinen!