Korvaa juhlan kunniaksi
Seiskarinkoirani Sepe täyttää tänään neljä kuukautta. Juhlatarjoiluna oli kuivattu siankorva, joka näytti paitsi maistuvan hyvältä, järjesti hetkeksi luvallista järsittävää.
Koira vanhenee eri tahtia kuin ihminen ja elämän alussa vauhti on kovaa. Nelikuukautinen pentu vastaa suurin piirtein 10-vuotista ihmismukulaa. Vuoden ikäisenä koira on epigeneettisesti jo kolmekymppinen ihmisenä ainakin linkatun tutkimuksen mukaan, mikä haastaa käsityksiä aikaisemmasta ajatuksesta miten koiran vuosi on seitsemän ihmisen vuotta.
Koiralle tärkeä sosiaalistamis- ja oppimiskausi on 8-viikkoisesta luovutusiästä noin tähän neljään kuukauteen. Tänä aikana pennulle rakentuu pohja, jolla se suhtautuu toisiin koiriin ja muihin eläimiin, kuten ihmisiin, koko loppuikänsä. Nykyinen kasvatusfilosofia painottaa palkitsemiseen: pentua ei rangaista fyysisesti eikä sille huudeta vaan palkitaan positiivisesta ja toivotusta käytöksestä. Tärkeää on että pennulla on turvallinen ja luottavainen fiilis, pelkäävän tai varuillaan olevan koiran käytös voi olla aggressiivista myöhemminkin. Myönnän tämän vaativan välillä lehmän hermoja, koska naskalit nilkassa sattuvat ihan oikeasti ja hampaisiin sattui mm. yksi helmi äänilevyvarastostani.
Pentu oppii nopeasti, jos palvelusväki on kärsivällistä. 4-kuukautinen tietää tismalleen mitä kuuluu tehdä kun sanotaan ”tule”, ”istu”, ”irti” tai ”pysy”. Tai mitä sanoja nyt kukin käyttää. ”Tietää” ei tarkoita samaa kuin ”tottelee”, mutta se harjoittelu on elämänikäistä.
Luulen onnistuneeni tarjonneen hyvän sosiaalisen pohjan Sepen kasvussa kohti yhteiskuntakelpoista koirakansalaista. Se on tavannut paljon erilaisia ihmisiä ja koiria ja suhtautuu heihin ja niihin rohkeasti, luottavaisesti ja pelkäämättä vaikka käytöksessä on vielä paljon hiomista.
Ovenkahvan käytön Sepe oppi ihan itse, hyppäämällä ylettyy jo.
Koiraa kannattaa pitää vapaana niin paljon kuin sielu ja naapurit sietävät. Itseensä ja läheisiinsä luottava koira on upea perheenjäsen.
Hyvältä kuulostaa koiran pentuajan kuvaus. Kateeksi käy. Poikani nappasi muutama vuosi sitten koirani itselleen.
No, saamne nauttia kesäkoirasta.
Koiriemme elämänkulkua kun.mietin, niin kaikki jaksot ovat olleet hienoja. Pentuna leikkiä ja iloa, keski-iässä seuraa. Ja vanhuudessa niin lutuista.
Ilmoita asiaton viesti
Näin on. Hommasin pennulle gps-seurantalaitteen kaulaan ja saa metsissä juosta sydämensä kyllyydestä kun ollaan yhdessä kävelyllä. Ei se koskaan kauaksi häviä ja tulee aina takaisin moikkaamaan, mutta itsellä on turvallisempi olo kun näkee kännykästä missä se menee. Kylillä ja kaduilla ei tietty voi pitää vapaana.
Viime viikolla tuossa pellolla ikkunan alla oli susi, niin pidettiin pari päivää lenkkiä narun päässä mutta ei se ole sama. Vapaana kun itse kävelen 2 km, se juoksee trackerin mukaan täysillä 10 km eikä sitä energiaa saa purettua narun päässä. Nyt on taas peuroja pellolla niin veikkaan suden jatkaneen matkaansa.
Vanhat koirat ovat tosiaan myös lutusia. Edellinen koirani pääsi manan maille viime talvena reilut 14-vuotiaana, viimeiset pari vuotta olivat aika rauhallista yhdessäoloa mutta lopussa kivut alkoivat vaivata eikä enää jalka noussut.
Ilmoita asiaton viesti