Kun Aatos Erkko suomettui

Kirjan kansikuvassa poseeraa 17-vuotias kauhavalainen Hellevi Keko ja selkä kameraan päin mies tummassa puvussa vuonna 1961. Mies on alle 30-vuotias Aatos Erkko. Hellevi Keko voitti Me Naiset –lehden ensimmäisen mallikilpailun, Aatos Erkko oli silloin Me Naisten kustantaja, Viikkosanomien päätoimittaja ja kohta myös Hesarin päätoimittaja.

Mestarikuvaaja Caj Bremerin kuva kertoo paljon. Aatos Erkko oli elämänsä loppuun asti kasvoton mies. Ei häntä oikein kukaan tuntenut. Hän oli mystinen ja ristiriitainen patruuna, joka usein vaikutti onnettomalta rahakasansa keskellä.

Kuva kertoo myös Erkon suhteesta naisiin. Hän tarvitsi lähelleen naisia, jotka nojasivat hänen olkapäähänsä ja kuuntelivat hänen huoliaan. Erkko ryhtyi systemaattisesti nostamaan naisia myös lehtensä päätoimittajiksi. Naisille hän avautui enemmän kuin kenellekään miehelle.

Kuva kertoo myös Erkkojen suhteista Yhdysvaltoihin. Mallikilpailu oli järjestetty yhteistyössä newyorkilaisen Eileen Fordin mallitoimiston kanssa. Hellevi Keko teki voittonsa jälkeen pitkän malliuran Yhdysvalloissa.

Erkot olivat lännen miehiä. He toivat Suomeen Aku Ankan, Valitut Palat ja levittivät monin tavoin amerikkalaista ilosanomaa suomalaisille.

Olen ollut töissä Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa 1970- ja –80 -luvuilla. Siksi minua kiinnosti erityisesti se, mitä niistä ajoista kerrotaan Antti Blåfieldin kirjassa.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista jaksoista on kertomus siitä, miten Yhdysvaltain ystävä Aatos Erkko suomettui ja miten hänestä tuli suorastaan pelokas Neuvostoliiton liehakoitsija. Hesari ja Erkko muuttivat suhtautumistaan myös Urho Kekkoseen. Vielä 1960-luvun lopulla Hesarin ja Kekkosen suhteet olivat jäätävät.

Blåfield kertoo, että 1980-luvun alussa Erkko oli erityisen peloissaan Neuvostoliiton aikeista. Lähteistä ei ole selvinnyt, mikä pelon aiheutti.

Erkko lähetteli päätoimittaja Heikki Tikkaselle paheksuvia viestejä, että yya-sopimuksen 35-vuotisjuhla oli hoidettu huonosti: ”Ei mitään sivun otsikointia, ei huomaavaista pääkirjoitusta.” Aiemmin Erkko oli tyytymätön ulkomaankauppaministeri Patolitshevin syntymäpäivän hoitoon: ”Olisin toivonut erikoiskäsittelyä.”

Suhtautuminen Neuvostoliittoon aiheutti kriisin Erkon ja Tikkasen välille. Erkko lähetti marraskuussa 1982 Tikkaselle kirjeen, jossa hän vaati pääkirjoitusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Maiden välistä kauppaa pitäisi Erkon mielestä tarkastella myös Neuvostoliiton näkökulmasta, mikä olisi Suomenkin etu.

Tikkanen ei toteuttanut Erkon kuutta näkökohtaa eikä ymmärtänyt miksi voimakas reaktio juuri silloin oli ajankohtainen. Erkko lamaantui täysin Tikkasen vastarinnasta: ”Tämä ilmoituksesi on minulle hyvin dramaattinen asia.”

Erkko ei kuitenkaan pystynyt tai halunnut perustella vaatimuksiaan enempää vaan vetäytyi koko asiasta tyypilliseen tapaansa: ”Minä en keskustele koko asiasta enempää. Me emme enää puhu tästä. Se on käsitelty loppuun nyt.”

Blåfieldin kirjan valossa Heikki Tikkanen nousee aivan uuteen arvoon. Hän ei ollutkaan Erkon tahdoton käsikassara vaan itsenäinen päätoimittaja. Muistan miten me nuoret ja ”viisaat” toimittajat naureskelimme aikoinaan Tikkaselle, kun hän lähetteli toimitukseen uutisvinkkejään.

Tikkasen uutisvihjeet, joita kutsuttiin ”tikkasiksi”, olivat usein arkisista, maanläheisistä asioista, joita hän oli omin silmin nähnyt tai joku oli hänelle soittanut.

Loistavat Erkot antaa hyvän kokonaiskuvan Päivälehti – Hesarin Erkoista (Eero, Eljas, Aatos) ja heidän päätoimittajistaan. Toimittajille ja mediasta kiinnostuneille kirja on suorastaan herkkupala. Se on harvinainen kurkistus Erkkojen kulissien taakse.

Kirjan henkilöarviot eivät ole mitään kiiltokuvia vaan yllättävän suorasukaisia, kun vielä ottaa huomioon, että kirja on osa Hesarin omaa historiaprojektia. Epämiellyttäviäkin asioita tuodaan julki jopa elossa olevista, mutta erityisesti jo kuolleista henkilöistä.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu