Kunnianosoitus Paavo Rintalalle

Antti Arnkilin esseekokoelma oli ehdolla vuoden esikoiskirjaksi. Se on yksi hyvä syy lukea kirja, mutta ei suinkaan ainoa. Itse halusin lukea kokoelman, kun kuulin, että siinä on hieno essee kirjailija Paavo Rintalasta (1930-1999) ja hänen teoksestaan Maatyömies ja kuu (1983).

Arnkil tulkitsee monesta kulmasta aika vähän tunnettua kirjaa, joka on jäänyt Rintalan pääteosten varjoon. Esseistien tuleekin tarttua juuri tällaisiin aiheisiin, jotka eivät ole loppuun kaluttuja.

Rintala on rosoisuudestaan huolimatta vaikuttava kirjailija. Hän ei kaihtanut suuria aiheita. Historian käännekohdat, sota, rauha, valta ja vallan miehet, uskonto ja rakkaus, ovat usein Rintalan teemoja.

Maatyömies ja kuu oli taitekohta Rintalan tuotannossa. Suurten teemojen jälkeen hän halusi kirjoittaa yksinkertaisen tarinan. Maatyömies ja kuu on vähäeleinen kirja, kuten Arnkil sanoo, tapahtumat suurimmaksi osaksi jokapäiväisiä: kartanon töiden tekoa, kalastusta, risujen keräilyä, vaatteiden kuivattelua, traktorin huoltoa.

Maatyömies Väinön ohella kirjan päähenkilöitä ovat kirjailija Peni Harjulainen (Rintala itse) ja teollisuusmies Ilmari Ilmarinen (Pekka Herlin). Arnkil analysoi oivaltavasti miesten rooleja. Kirjailija ja teollisuusmies ovat turhautuneita, Väinö  taas ei turhia valita vaan kiteyttää: ”On elämä sentään, niin kauan kuin sitä voi kokea, on se jotakin.”

Kirjailija vuolee pajupillin ja tuskailee, että kukaan ei huomaisi ”jos nämä äänet jäisivät lurittamatta”. Esseen otsikkoonkin on pantu se mistä on kysymys: Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta. Mutta voiko sittenkään?

Rintala oli ristiriitainen persoona, entinen teologian ylioppilas, joka kipunoi Jeesuksen ja Kekkosen välissä. Oman lisänsä kirjailijan henkilökuvaan ja tähän kirjaan tuo se, että Rintala oli Pekka Herlinin ystävä. Rintala asui Herlinin Thorsvikin tilasta ostamallaan tontilla Kirkkonummella.

Kirjailijana Rintala ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Olen viime päivinäkin törmännyt useissa yhteyksissä Rintalan nimeen. Jukka Kemppinen kirjoitti vähän aikaa sitten Palvelijat hevosten selässä –kirjasta ja toivoi, ettei Rintalaa unohdettaisi:

”Jonkun pitäisi muistuttaa Paavo Rintalasta ja sanoa siinä yhteydessä, että väärä profeetta on ehkä tärkeämpi kuin oikeassa oleva profeetta. Myöhempien tapahtumien tiedossa Rintalan profetiat eivät kaikin osin toteutuneet. Se ei vie niiltä arvoa. Kuka vaatisi, että oma äiti ja isoäiti olisivat opetuksissaan ja ennustuksissaan aina oikeassa? Eikö välittävän ihmisen ääni ole se tärkeä?”

Antti Arnkil täyttää Kemppisen toiveen ja muistuttaa Paavo Rintalasta. Hänen esseensä on kunnianosoitus kirjailijalle. Se on myös hieno lahja Rintalan romaanitaiteen ystäville, kuten kirjailija Tommi Melender kirjoitti blogissaan.

Arnkilin esseitä oli miellyttävä lukea eikä esikoiskokoelma jää varmasti viimeiseksi. Suurta yleisöä nämä kirjoitukset tuskin tavoittavat, mutta se onkin jo toinen juttu.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu