Suomesta hymyn suurvalta

Markku Toivosen satiireissa on paljon hyvää. Parasta on itse teema. Kirjailija esittelee uusia ammatteja, joiden ansiosta työttömyys jää historiaan. Kun lukee sisällysluettelon, odotukset ovat korkealla: Kadunmittaaja, Ammattimainen taputtaja, Virallinen herrasmies, Lautasentyhjentäjä, Lihavien sakottaja, Julkinen poropeukalo, Taivaantähystäjä…Unelmavirkoja?

Kunnanhymyilijän virkojen perustamisella Suomesta on tarkoitus tehdä oikea hymyn suurvalta,  Hymyn maa. Onhan Suomi ollut urheilun ja rauhanturvaamisen suurvalta ja Pohjolan Japanikin, niin miksei myös hymyn suurvalta. Hymyn mannekiineja voidaan esitellä ulkomaalaisille Helsingin ratikoissa tai metrossa. Naurakaa, kuulutte hymyn suurvaltaan!

 ”Ennen meille ehkä hymyiltiin, mutta nyt hymyilemisestä tulee kansallemme omaperäinen selviytymiskeino alati kovenevassa globaalissa kilpailussa”, kuuluu kirjailijan teesi.

Keitä sitten kelpuutettaisiin kunnanhymyilijän virkoihin. Toivosen mielestä virkaan otettaisiin mieluusti ikääntyviä, pyöreähköjä miehiä, joiden kasvoilla karehtii arkinen hymy ilman erityistä syytä.

Nykyisen tehtävänsä jälkeen Alexander Stubb on ilman muuta pätevä kunnanhymyilijän virkaan, vaikka hän ei pyöreä olekaan. Tosin Alexin hymy alkaa pikkuhiljaa hyytyä.

Kirjailija kaavailee, että kunnanhymyilijän työ on onnen omiaan myös psykiatrisista laitoksista (entisistä mielisairaaloista) ulkoistetuille, mentaalihygieenisesti desinfioiduille ja medikaalisesti formatoiduille avohoidokeille: kunnanhymyilijän viran kautta he löytävät paikkansa yhteiskunnassa.

Olisikohan kunnanhymyilijän virka yhdistettävissä julkisen poropeukalon tehtävään eikä tässä nyt vihjata mitään Suomen hallituksesta. Julkinen poropeukalo on katuterapeutti, hänen leipälajinsa on kekseliäs tahaton komiikka. Kirjailija kyselee, onko virallisella pellellä mitään virkaa ja vastaa: ”Ehkäpä hyvinkin on, sillä maailmamme tuntuu päivä päivältä enemmän sirkukselta – vain tirehtööri puuttuu.”

Toivosen tyyli on pehmeä pilkka. Hän ei iske moukarilla Erno Paasilinnan tapaan eikä leikittele suomen kielellä Seppo Ahdin (Bisquit) tyyliin. Kyllä pehmeällä tyynylläkin voi iskeä kovaa.

Kun olin lukenut kirjaa puoleenväliin, tuskailin, että Toivosen jututhan ovat kuin esitelmiä. Passiivia viljeltiin paljon ja pilkan kohde jäi vähän epämääräiseksi. Vika oli tietenkin lukijan ennakko-odotuksissa. Luulin, että saan luettavakseni iskeviä, konkreettisia pilkkakirveitä Paasilinnan tapaan, mutta Toivonen on Toivonen. Kukin taaplaa tyylillään.

Loppua kohti lukijan tunnelma parani. Satiiri on vaikea laji eikä satiirikkoja Suomessa ole liikaa. Markku Toivonen jatkaa hyvin satiiristen kirjoittajien perinteitä. Hän on jo paikkansa ansainnut.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu