Rosa Liksom ja minä
Olen kerran tavannut Rosa Liksomin eli arkisemmin Anni Ylävaaran. Meistä otettiin jopa yhteiskuva. Itsekin otin kuvan Rosasta ja valokuvaaja Meeri Koutaniemestä. Sen jälkeen olinkin täpinöissä kuin Hannes Hynönen, 101, saatuaan poskisuudelman Jenni Haukiolta.
Kirjailijana usein raivokas Rosa esiintyi ansiomerkkeineen hillitysti kuin kulttuuriministeri ja Meeri Koutaniemi oli kuin Frida Kahlo suoraan Meksikosta. Moni mies katseli kateellisena sivusta, kun seurustelin heidän kanssaan. Kun on näin läheinen suhde kirjailijaan, ei voi puolueettomasti arvioida hänen teoksiaan.
Rosa Liksomin uutuuskirja Väliaikainen on hyytävän hauska. Se on täynnä pieniä kertomuksia isoista asioista. Itse pidin erityisesti loppuosan, Pohjoisen, meän kielellä kirjoitetuista tarinoista. Siellä on esimerkiksi kertomus siitä mitä tapahtuu, kun kannattava metallitehdas lakkautetaan.
Peräpohjolan paras karkasija ei tyydy kohtaloonsa vaan lähtee työnhakuun. Hän päätyy Helsingin, Tallinnan ja Moskovan kautta Kamputseaan, missä työ on sunnilleen samanlaista kuin Suomessakin, mutta ”kaikki muu onki sitte aika kamputsealaista”.
Tarina päättyy suorastaan villiin kutsuhuutoon: ”Mie huuan, että Kamputsehaan, Kamputsehaan, Kamputsehaan, tulkaa hyät veljet, työttömät, osa-aikaeläkeläiset, vuorovaphaala sinnittelevät, pätkätyöläiset, irtisanotut, muutamanlaiset ja sairaseläkheelä köttyyttävät, saihraat ja terhveet, kaikki tänne! Ja hopusta! Täälä ihminen saapi vielä tehä työtä!"
Kirjailija kirjoittaa myös Teuvo Hakkaraisen oloisesta miehestä, joka valitaan lähes pystymetsästä eduskuntaan. Mies tulee Helsinkiin, eksyy sekä kaupungilla että eduskuntatalossa, joutuu putkaankin, mutta takapiru Kaarlo selvittää aina ongelmat. Ensimmäinen ryhmäkokous alkaa ja puheenjohtaja ilmoittaa kolme tärkeintä asiaa: ”Noon suet, homot ja ruottin kieli.”
Rosa Liksom kirjoittaa julmaa tekstiä pohjoisen ihmisistä, eläimistä ja ongelmista. Teksti itkettää ja naurattaa, raivostuttaa ja hymyilyttää. Olen havaitsevinani kirjailijan raivokkaidenkin purkausten kyljessä usein ymmärtäväisen hymyn.
Liksom jatkaa ansiokkaasti Timo K. Mukan kirjallista perintöä. Tyyli on oma ja jäljittelemätön, mutta yksi on yhteistä: taustalla soi pohjoisen ääni ja vimma.
En suosittelustasi huolimatta suostu enää Rosan kirjaa lukemaan. Minusta ei yksinkertaisesti ole enää siihen. Syy ei ole kirjailijan vaan minun, pää ei kestä.
Ilmoita asiaton viesti
Hakkaraisen oloisesta miehestä riittää juttua ja videotakin. Voi miten katselin seiskalehden live osasta Hakkaraisen ilmeiseti itsenäisyyden ilossa naukkailemien juomien vaikutusta tasapainoon ja itsensä hallintaan.
Lisää Hakkaraisia hauskuuttamaan eduskunnan tylsää meininkiä. Monta Hakkaraista ja tylsä päättämättömyys ja ikävyysn ja kiukuttelu voisi unohtua. Sata edustajaa riittäisikin ja parikymmentä niistä Hakkaraisklooneja niin riittäisi kansalla muuta puhumsta kuin työttömyys ja rahojen riittävyys ja ikävä pimeys ja sote.
En nyt ole ihan tosissani, mutta kaikkea sitä tulee mieleen.
Ilmoita asiaton viesti
Hytti nro 6 oli upea lukukokemus!
Ilmoita asiaton viesti
Ai sekin kohtaus, jossa juna ajoi hirven ylitse. Ja sitten monen vaiheen jälkeen kun juna vihdoin pysähtyi ehkä kilometrien jarruttelun jälkeen oli hirvi vielä sattumalta juuri oven takana tai sen osat. Ei mitään logiikkaa tuossa ollut, siksi juurikaan en pysty toistamiseen ottamaan sitä riskiä että menettäisin malttini kokonaan;)
Ilmoita asiaton viesti
Sellainenhan on oikeaa venäläistyyliä. Sopii tuolle matkalle. Moni venäläinen kirjailijakin kirjoittaa jotenkin irrallisesti realismista. Mikä siinä, asennekysymys.
Ilmoita asiaton viesti
Venäläistyyliä kylläkin, mutta ei uskottavaa ottaa venäläisten tarinoita yksi yhteen ja kirjoittaa omalla, joskin vaihdetulla, nimellään.
Ilmoita asiaton viesti
Neuvostoliitossa syntyneenä, kasvaneena ja työurani tehneenä en pystynyt lukemaan loppuun kirjaa. Eikä ole aikomusta palatakaan.
Silloin lukiessani tuli joku selittämätön epämiellyttävä tunne. Lieneekö siitä, että se on mielestäni jossain määrin niin kauas sen ajan todellisuudesta…?
Ilmoita asiaton viesti
Viola kuinka rakastakaan sinua, asia oli minustakin juuri noin. Ei suomalainen voi mennä venäläisen nahkoihin noin vain. Rosa oli mennyt oluttupien juttuja realisoimaan, ei ollut mitään asiaa edes siteeksi.
Lämmin halaus Violalle, kyllä venäläiset ja venäläisyys on paljon ihmeellisempää, kuin Rosan proosa.
Ilmoita asiaton viesti
On täysin mahdollista, että yliajetun hirven osat ovat oven takana jos jotenkin ovat tarttuneet junaan. Mutta minulle ei sellainen kohta ole jäänyt mieleen.
Ilmoita asiaton viesti
Mutta kun olivat koivun oksalla. No se koivukin on voinut lähteä mukaan jarrutukseen;)
Pitänee varmasti etsiä se kohta, minulla kun on kirja tuossa lähellä.
Ilmoita asiaton viesti
Sivulla 32 alkaa, niin ja sorry se puu oli mänty.
Kuului tömähdys, mätkähdys, ja sen jälkeen juna jarrutti raivokkaasti. Kiskot tärisivät, vaunut keikkuivat, ratapenkereen lumi pöllysi. Juna nyki jarrut kirskuen jonkin matkaa. Hyllyiltä tipahteli kolleja ja teelasit paiskaituivat hytin seiniin. Nainen kiljaisi, lapsi itki, joku juoksi raskain askelin käytävällä.
Mies raotti hytin ovea, käytävä oli täynnä uteliaita. Tyttö katseli ikkunasta, siellä näkyi vain tukahtunutta lumimetsää. Mies meni käytävään ja tyttö seurasi häntä. Vaunusillan ovi oli auki. Ihmiset tunkivat ulos junasta, joku paljain päin, joku tohvelit jalassa. Mies tunkeuti väkijoukon läpi ja hyppäsi lumihankeen ihmisten muodostaman tuijottavan ja hälisevän joukon sekaan. Tyttö jäi seisomaan puristuksiin junavaunun ylimmälle rappuselle. Sieltä hän näki kuinka hieman edempänä puhtaaseen lumeen tipahteli veripisaroita. Tyttö nosti katseensa puunrunkoa pitkin ylöspäin, kohti taivasta. Männyn oksistossa roikkui hirven verinen raaja.
Niin että mänty se oli, mutta ihmettelen minkälainen väkijoukko hyppää umpihankeen metsätaipaleella ja muodostaa tuijottavan hälisevän joukon. Samoin ihmettelen männyn korkeutta, kun tyttö seisoo junan ylommällä portaalla ja nostaa katseen sa kohti taivasta, niin siellä roikkuu hirven jalka.
Myöhemmässä vaiheessa vaunuemäntä Arisa iskee hirveä kirveellä päähän, mutta hirvi ei kuole, ei kuole vaikka on törmännyt junaan niin että yksi jalka on lentänyt korkealle valtavaan mäntyyn. Mutta kuolee kun tytön hyttikaverina ollut mies tepastelee veturin luon ja ottaa kääntöpuukon saappaan varresta ja laskee hirvestä veren pois. kokonainen jalka on irti mutta veri ei poistu, ennen kuin mies tulee linkkarinsa kanssa urheasti paikalle umpihangessa puukko saappaanvarressa.
Sitkeitä ovat pohjoisessa hirvet sekä männyt valtavia, minusta jo Oulun korkeudella männyt ovat ”kääpiöitä” esim. eteläsuomnen honkiin verrattuna.
Mutta Siperia opettaa kunnioittamaan suuria puita.
Ilmoita asiaton viesti
Kovakalloinen hirvi, jota siperialainen väkijoukko menee toljottamaan.
Olennaista kirjassa on ihmisuhteen kuvaus.
Ilmoita asiaton viesti
Kun selailin ja etsin tuota kohtaa huomasin kuinka paljon siellä viljeltiin vi**ua ja alapääjuttua muutenkin. Venäläisestä miehestä tehtiin ”eläin”, jos se on elämää niin en ymmärrä.
Minun kokemuksen mukaan venäläinen ei kiroile vee-alkuisilla sanoilla vaan enemmän siellä on käytössä ”kuuma” eli ilmeisesti meidän helvetti ja hui eli mihen veetä vastaava jököttäjä. Eli vittumainen ilma on venäläisittäin kyrpämäinen keli.
Rosan istuttama kieli ei vastannut minun kokemusta venäläisestä puheesta tai naisen kunnioittamisesta.
Ilmoita asiaton viesti
Eihän tämä mieshenkilö edustanut venäläistä miestä yleensä. Idea olikin käsittääkseni miten tyttö pitkän pakosta yhdessä vietetyn matkanaikana kiintyy tähän vastenmieliseen mieheen.
Ilmoita asiaton viesti
Ei mies omasta mielestään ollut vastenmielinen. Jos se oli venäläinen niin totta kai se edustaa silloin venäläistä miestä, kun muita henkilöitä ei ollut.
Ilmoita asiaton viesti
Tytön mielestä oli. Totta hitossa romaanissa voi olla henkilöitä muunakin kuin kansallisuutensa edustajina.
Ilmoita asiaton viesti
Voi toki olla, mutta minä kyllä ymmärrän jos kirjailija kirjoittaa teemasta mies ja nainen samassa hytissä, niin kumpikin edustaa sukupuoltaan ja kansalaisuuttaan, koska ne mainitaan.
Ilmoita asiaton viesti
Kumpikin olivat aika poikkeuksellisia ihmisiä.
Ilmoita asiaton viesti
Tuplan poisto
Ilmoita asiaton viesti
[ Ei suomalainen voi mennä venäläisen nahkoihin noin vain.]
Kiitos, Ari! Sanoit sen Roosan proosasta, mitä minä en osannut pukea sanoiksi!
Kaikella kunnioituksella kuitenkin kirjailija Anni Ylävaaralle!, vaikkakin mielestäni hän meni hieman ”vaarallisesti” venäläiseen sieluun!
Ilmoita asiaton viesti
Tuo ajatus pelastaa myös Rosan, eli hänen uusi kirjansa voi olla erinomainen, koska ei yritä olla jotain muuta kuin on.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjallisuus perustuu olennaisesti toisen nahkoihin menemiselle.
Ilmoita asiaton viesti
Niin perustuu ja siksi en pitänyt kun Rosan nahka oli tehtävään sopimaton.
Ilmoita asiaton viesti
Hytti nro 6 on hieno romaani, mutta vielä enemmän olen pitänyt Rosan lyhytproosasta. Hän pelasti suomalaisen novellin varhaisilla kokoelmillaan Tyhjän tien paratiisit, Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti.
Ilmoita asiaton viesti