Miehistä ihminen oppii

Olen kuullut joidenkin naisten sanovan, että miehistä ihminen oppii. Olli Jalonen saattaa olla samoilla linjoilla, jos kirjan nimeä (Miehiä ja ihmisiä, Otava) tulkitsee. Nimi viittaa John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä. Lienee tulkittava niin, että Steinbeck on Jaloselle eräänlainen esikuva.

Minullekin Jalosen teema miehistä ja ihmisistä oli läheinen jo pikkupoikana. Leikimme poikaporukassa kylätiellä, kun vieras mies tuli kysymään tietä johonkin läheiseen paikkaan. Osasimme neuvoa ja kun mies oli poistunut, olin kuulemma ihmetellyt: "Voi poijat, tuo setä luuli meitä ihmisiks."

Olli Jalonen on kirjoittanut sympaattisen kirjan. Se kertoo 17-vuotiaan lukiolaisen silmin kesästä 1972. Nuori mies on kesätöissä peltifirmassa ja opiskelee elämää siinä sivussa.

Naisiinkin tutustutaan sillä tavalla ja koiruuksia tehdään laillisuuden rajoja koetellen. Epävarmasta ja vähäpuheisesta nuorukaisesta kasvaa pikkuhiljaa mies, joka tietää mitä hän tahtoo.

Jalonen kuljettaa tarinaa eleettömästi ja ammattitaitoisesti. Olen pitänyt häntä hieman tosikkona, eikä tämäkään mikään vitsikirja ole, mutta nyt pinnan alla pilkistää koko ajan komedia, joskus tragikomedia.

Jalonen kytkee tekstiinsä paljon vuoden 1972 oikeita tapahtumia. Vasala ja Viren juoksevat, ja Muska laulaa: "Ja yö vaipui helmahan nousevan koin ja aurinko kukkaset taas purppuroi."

Politiikassa pauhaavat Kekkonen ja Vennamo vai onko tässä sittenkin kyse Timo Soinista: "Vennamosta sanotaan, että se on itseään täynnä, paksu puhisija ja diktaattori ja sanellut liian kauan mitä eduskuntaryhmän täytyy tehdä ja äänestää. Sen kelkasta lähteneitä kansanedustajia pidetään kahjuina mutta eronsa jälkeen kuitenkin kunnian miehinä."

Tohtori Jalonen on kirjoittanut oivallisen kirjan, joka ainakin 1970-luvulla eläneessä herättää nostalgisia tunnelmia.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu