Pakinataiteen kuolema

Suomalainen pakinataide on kuollut, eläköön Bisquit. Eikä tässä ole kysymys konjakkimerkistä, vaan pakinoitsija Seppo Ahdista, jolta on julkaistu pakinakokoelma 10 vuoden tauon jälkeen (Taatamalliset säkeet, Siltala).

Bisquit pakinoi yhä Ilta-Sanomiin, vaikka onkin ehtinyt jo 70 vuoden korkeaan ikään. Onko hän pakinoitsijana lajinsa viimeinen? Ainakaan minulle ei heti tule mieleen toista Bisquitin veroista tai ylipäätään sellaista pakinoitsijaa, jota viitsisi säännöllisesti seurata.

Kynäilijöitä ovat lehdet ja verkkojulkaisut pullollaan. Kirjoituksia julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen, mutta suurin osa hukkuu tuhansien tyhjänpäiväisten blogien valtamereen.

Pakinoitsijana Bisquitin loistava edeltäjä oli Eino Leino, joka 1900-luvun alussa Teemuna kirjoitti terävimmät pakinansa Helsingin Sanomiin ja sen edeltäjään Päivälehteen. Pakinoitsija-Leino on jäänyt runoilija-Leinon varjoon, mutta kyllä hänen pakinansa kestävät lukemista tänäkin päivänä.

Leino-elämäkerrassaan L. Onerva luonnehti, että Teemu käytti taistelussa vääryyttä, pimeyttä ja turmelevaa valtaa vastaan kaikkia hioutuneen pakinoitsijan ja näppärän älyniekan temppuja:

"Kaskuja, vuoropuheluja, huvittavia sanaleikkejä, satiirisia ilvehtimisiä ja paradokseja, kekseliäitä lause- ja ajatuskäänteitä, pistävää ironiaa, hävytöntä hyväntahtoisuutta, kollektiivista ja yksilöllistä sinkoamistaktiikkaa, mutta aina suoraan, aina edestäpäin, aina rehellisesti, olematta koskaan sala-ampuja."

Seppo Ahti on Teemunsa lukenut. Onervan luonnehdinnat istuvat tämän päivän Bisquitin pakinoihin kuin nenä päähän.

Ilmari Kivinen, joka Tiituksena pakinoi Hesarissa Leinon jälkeen, oli sitä mieltä, että Teemun pakinat olivat lajissaan pirteitä ja parasta mitä suomenkielellä on julkaistu. Samat sanat voi tänä päivänä sanoa Bisquitista.

Bisquit on laajasti sivistynyt mies. Hän ammentaa pakinoihinsa aineksia kirjallisuudesta, musiikista, kulttuurista yleensä, politiikasta ja päivän tapahtumista. Mikään inhimillinen ei ole hänelle vierasta. Jos pakinoiden lukija aikoo pysyä Bisquitin vauhdissa, hänen olisi hyvä tuntea laajalti aikamme ilmiöitä ja historiaa.

Kuten Bisquit yhdessä pakinassaan kirjoittaa, median murros on ajanut päivälehdet ahdinkoon, joka on pakottanut ne panostamaan yhä enemmän perustehtäväänsä, lukijoiden ohjaamiseen verkkomediaan. Siellä niitä pakinahelmiä varmaan olisi, jos vaan löytäisi.

Pakinataiteen tulevaisuutta Bisquit kommentoi kirjansa esipuheessa. Hän viittaa puheisiin, joiden mukaan painetusta pakinasta uhkaa tulla katoavaa savupiippukirjallisuutta.

Mutta miten kävi Urho Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan savupiipulle, joka retusoitiin kuvasta pois, kun Kekkonen haluttiin markkinoida kansalle savupirtin poikana.

"Todellisuudessa piippu ei kadonnut minnekään, ja palautettiinkin myöhemmin vähin äänin paikalleen."

Tuo lienee tulkittavissa niin, että toivo elää. Vai onko pakinataiteen tulevaisuus sama kuin ihmisen elonkaari, jonka kuvailuun Bisquitin kokoelma päättyy:

"Elämän alussa haetaan päiväkodista hoivaa, lopussa soitetaan että hoivakodista päivää, nyt olisi semmoisia ikävämpiä uutisia."

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu