Järvenpään dosentti toivioretkellä

Pääsiäisen kunniaksi yritin hakea hengellistä ravintoa papillisesta julistuksesta, teologian tohtori Arto Luukkasen uudesta kirjasta (Vapaan pudotuksen Suomi – Tyhjätaskuna karhun syleilyssä, Tammi 2015). Petyin pahasti. Kirja olikin poliittinen pamfletti, vaalikirja. Dosentti Luukkanen on toivioretkellä eduskuntaan.

On olemassa Upsalan ekonomi, Åbon tohtori ja tämä Järvenpään dosentti. Eikä mikään yksinkertainen dosentti vaan peräti kolminkertainen, päivystävä dosentti parhaasta päästä, oikein dosenttien dosentti.

Dosentti Luukkanen on epäilemättä viisas mies. Hän on Wikipedian mukaan yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa, Venäjän historian dosentti Tampereen yliopistossa ja poliittisen historian dosentti Turun yliopistossa.

Kyllä noilla ansioilla ulkoasiainvaliokunnan varajäsenen paikka aukeaa Timo Soinin joukkueessa, jos Luukkanen valitaan kansanedustajaksi Uudeltamaalta.

Kun Luukkanen ilmoittautui perussuomalaisten ehdokkaaksi, moni yllättyi, vaikka hän olemukseltaan on kuin Timo Soinin kaksoisveli. Sutkauksiakin tulee tarvittaessa kuin Soinin suusta.

Luukkanen on terävä kirjoittaja. Kirjassaan hän käy laveasti läpi Suomen tien nykyiseen talousahdinkoon, moittii kilpailevien puolueiden kellokkaita ja tutkijakollegoitaan (Kangaspuro, Kivinen, Tiilikainen), mutta pappien tapaan lopulta löytyy myös lohdutuksen sana: tästäkin selvitään.

Luukkanen kirjoittaa, että syyttely ja raivo eivät auta silloin, kun on ryhmityttävä isänmaan taakse. Syyttelyn syntiin hän lankeaa kuitenkin vähän väliä. Pääkonnia tuntuvat olevan mm. Matti Vanhanen, Jyrki Katainen ja Alexander Stubb. Sankareita ovat Paasikivi ja Mannerheim, joita hän mielellään lainaa.

Kataisen ainoaksi avuksi hän nimeää nautamaisen kyvyn kärsiä, kun hallituskumppanit potkivat häntä nilkoille. Stubb taas tuo Luukkasen mieleen risteilyisännän, joka ottaa toista olkapäästä, kuiskailee naisille ja kannattaa tasa-arvoista avioliittoa.

Luukkanen irvailee Kataisen pakoa Brysseliin, kun ”kansainvälinen maailma kuulemma imaisi mukanaan”. Ja sehän oli Kataisen mielestä ”jumalattoman palkitsevaa”.

”Mitäpä jos marsalkka Mannerheim olisi vuonna 1940 kesken talvisodan vaarallisten päivien todennut haluavansa maistaa toisenlaista elämää? Entäpä jos presidentti Ryti olisi vuonna 1944 sanoa lurpsauttanut, että hän tästä nyt sitten lähtee, kansainvälinen maailma kun niin houkuttaa? Entä jos Risto Rytin kommentti olisi silloin kuulunut: Se kansainvälinen maailma on imaissut mukanaan…Sen kun huomaa ja näkee, että saa omalla työllään muutosta aikaan Euroopassa – se on jumalattoman palkitsevaa?”

Luukkasen kotimaan politiikan arvioiden läpi paistaa propaganda. Asiantuntevimmillaan hän on, kun hän taustoittaa Ukrainan kriisiä ja Venäjän viimeaikaisia tapahtumia. Tässä kirjassa ne jäävät kuitenkin sivuosaan.

Poliitikko Luukkasen ja tutkija Luukkasen roolit sekoittuvat iloisesti keskenään. Jos poliitikko Luukkasen ura ei lähde lentoon, joku voi jossain vaiheessa huomauttaa: Olen kuullut, että olette myös historiantutkija. Keskittykää siihen!

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu