Maradonan käsi ja Granlundin ilmaveivi
Jääkiekkofanien sesonki on nyt kuumimmillaan, kun MM-kisat ovat käynnissä. Jos Suomi menestyy, koko maa menee sekaisin. Joukkuelajien fanitukseen pätevät samat lainalaisuudet, joskin jalkapallo pelaa aivan omassa sarjassaan.
Tuskin pelaajat kentällä tai fanit katsomossa uhraavat paljonkaan aikaa filosofointiin, mutta onneksi meillä on filosofeja, jotka kertovat, mistä on kysymys. Nuoret suomalaiset filosofit ovat kirjoittaneet kokoelman jalkapallon filosofiasta (Sokrateen syöksypusku, Docendo 2014).
Lähtökohta on se, että jalkapallo (jääkiekko) on pohjimmiltaan leikkiä, vaikkakin usein todella vakavaa leikkiä. Ammattiurheilu on myös kovaa työtä.
Pessi Lyyra tiivistää jalkapallon olemuksen: ”Jalkapallon imuvoima on sen yhtäaikaisessa maskuliinisessa seksuaalisuudessa ja viekoittelevassa runollisessa liikkeessä, jonka päätepisteenä on maalinteon orgastinen kliimaksi.” Että sellainen peli!
Entinen huippupelaaja Gary Lineker taas on kiteyttänyt nykyjalkapallon keskeisen teesin: ”Jalkapallo on yksinkertainen peli. Kaksikymmentäkaksi miestä jahtaa palloa yhdeksänkymmentä minuuttia, ja lopulta Saksa aina voittaa.”
Kirjassa on mielenkiintoisia pohdintoja siitä, miten jalkapallo on korvannut uskonnon. Parhaat pelaajat ovat ikoneita, kuninkaita (Pele, Litmanen), keisareita (Beckenbauer) ja onpa joukossa yksi Jumalakin (Maradona). Peliareenat ovat pyhättöjä. Jalkapallo on oopiumia kansalle.
Suosituimmat pelaajat ovat kuin vanhojen myyttien sankareita, joiden ”jumalainen taito on yhdistynyt traagiseen ihmiskohtaloon” (Diego Maradona, Paul Gascoigne).
Maradonan palvonta on oma lukunsa. Faneilleen Maradona on kuin Jumala. Maradona-aktiivit korostavat, että Diegon ”jumaluus” on siinä, että hän on tavallinen kaveri, joka tuli köyhistä oloista, mutta teki ihmeitä viheriöllä ja joskus sen ulkopuolellakin.
Lyyra kirjoittaa: ”Kristityillä on pyhä kirja, Raamattu, kun taas Maradonan kirkolla on Diegon omaelämäkerta. Paholaisen sijaan Maradonan kirkolla on omat pimeyden voimansa: ne, jotka ovat laittaneet kapuloita Diegon rattaisiin.”
Kaikki futisfanit tietävät, mikä on Maradonan ”Jumalainen käsi”. Meksikon MM-kisoissa 1986 Maradona teki Argentiinalle Englantia vastaan maalin kädellään, mutta tuomari ei asiaa noteerannut. Englanti protestoi turhaan ja hävisi pelin. Myöhemmin Maradona myönsi käsivirheen ja totesi vain, että kyse oli ”Jumalan kädestä”.
Suomalaisittain Mikael Granlundin ilmaveivi jääkiekon MM-kisoissa on myös saanut myyttisiä ulottuvuuksia ja jopa oman postimerkin.
Jalkapallo ja jääkiekko ovat suuria tunteita. Mikael Melan panee Sokrateen syöksypuskussa asiat oikeisiin mittoihin puolustaessaan ensin intomielisiä faneja:
”Onpahan meillä intomielillä ainakin monta tarinaa kerrottavana jälkipolville. Voimme kertoa särkyneistä sydämistä ja voitetuista mestaruuksista. Siitä, miten olemme juhlineet, itkeneet ja huutaneet kurkkumme käheiksi sellaisten asioiden vuoksi, joilla ei loppujen lopuksi ole ollut paljoakaan merkitystä.”
Ilmaveivi-postimerkki on loistava Reebokin mainostemppu, sanokaa minun sanoneen.
Ilmoita asiaton viesti
Miksi pidän ”marginaalilaji” jääkiekosta monesti paljon enemmän kuin ”kuningaslaji” jalkapallosta:
– rajaheitot, maalipotkut ts. pallon meno kentän reunojen yli hidastuttaa peliä
– ”shakkipeli” eli junnaava edestakaisin veivaaminen keskikentällä ja sitten väliin palautus omalle maalivahdille –> vaihdan kanavaa
– filmaaminen, jolla saadaan omalle joukkueelle kohtuutonta, jopa ratkaisevaa etua. Tiettyjen maiden joukkueet näyttävät pitävän kunnia-asiana huijata tuomaria tempuillaan. Jääkiekossakin tätä on, mutta suhteellisesti paljon vähäisempi merkitys. Kärjistävänä esimerkkinä infantiili vastustajan pureminen.
– kuten Don Tami totesi, että maalit ovat pelin suola. ”Jalkapallolukemat” siis erit kuin ”jääkiekkolukemat”.
Arvokisojen lopputurnaukset jotenkuten menee, mutta nämä Mestarien liigat sun muut jäävät katsomatta. Saksa-Brasilia-välierän 5:n ensimmäisen maalin syntymistä olen kelaillut tallennuksesta muutaman kerran.
Ilmoita asiaton viesti