Avioero vai murha?
Kari Hotakaisen uutuuskirjan (Henkireikä, Siltala 2015) motoksi sopisi hyvin Tellervo Koiviston vastaus, kun häneltä kysyttiin, onko hän pitkän avioliittonsa aikana harkinnut koskaan avioeroa Manusta. Tellervo vastasi: En, mutta murhaa kyllä!
Hotakaisen romaani huipentuu murhasuunnitelmaan. Kuten Tellervo Koiviston sarkastinen heitto osoittaa, murhaa voi suunnitella kuka tahansa ns. tavallinen ihminen. Toteutus on asia erikseen.
Olin jostain lukenut, että Henkireikä on kirjailijan välityö. Minulla oli siis ennakkoasenne, kun ryhdyin lukemaan kirjaa. Valmiina oli jo otsikkokin tähän arvioon: Hotakainen syöttää pakkopullaa.
Sitten muistin erään sukututkijan taannoin minulle lähettämän tiedon, jonka mukaan Kari Hotakainen on sukulaiseni, peräti seitsemäs serkku. Kirjailijan suku vilisee Halsuan Hotakaisia ja Vetelin Patanoita. Kaukaisiinkin sukulaisiin pitää suhtautua ystävällisesti.
Henkireikää lukiessa nuiva ennakkoasenteeni murtui muutenkin pikkuhiljaa. Välityö? Onko se sukua Konsta Pylkkäsen välikädelle? Tuskin Hotakainen on ajatellut, että teenpä tästä pienen välityön ja seuraavasta teen sitten mestariteoksen.
Kirjassa on kolme päähenkilöä: Poliisi, Suntio ja Parturikampaaja, jotka laulavat samassa kuorossa. Poliisi meni kuoroon, jotta saisi ajatukset pois työstä, mutta toisin kävi. Henkilöiden ympärille kehkeytyy sellainen vyyhti, ettei siitä nauramatta selviä, vaikka kyse on elämästä ja kuolemasta.
Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän.
Kirjan nyrjähtäneistä henkilöistä pidin erityisesti papista, joka haastatteli kuolleen omaisia muistopuhetta varten. Sukulaiset haukkuivat vainajan ikäväksi ihmiseksi, mutta kun pappi puheessaan kertoi totuuden, omaiset suuttuivat ja vaativat varoitusta kirkonmiehelle.
Leski puki sanoiksi sukulaisten tuohtumuksen: "Se otti puheistamme vain totuuden, mutta kauneuden unohti täysin. Seija oli ajoittain myös lämmin koti-ihminen."
Joskus Hotakainen paasaa kuin paraskin pappi, havahtuu sitten kesken kaiken ja pudottaa itsensä ja lukijan maan pinnalle mustalla huumorilla tai nokkelalla viisaudella. "Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen."
Hotakainen on niukan tyylin mies. Häntä on vaikea kuvitella kirjoittamassa laveaa tiiliskiviproosaa, mutta ei kai kirjailija vain pyytele anteeksi tyyliään, kun on kirjoittanut poliisin suuhun tällaistakin monologia:
"Tiedän. Kyse ei ole kansallisesti merkittävästä asiasta, ei kansalaissodan traumasta, ei maamme kohtalonhetkistä toisessa maailmansodassa, ei Äyräpään tulihelvetistä eikä Tali-Ihantalan torjuntavoitosta, puhumattakaan että valaisisin millään lailla lamavuosien vaikutuksia kansantalouteen. Kyse on aivan mitättömän pienestä asiasta, jolla ei ole sinulle eikä monelle muullekaan mitään merkitystä, ja silti minä röyhkeästi jatkan ja vien sinun kallista aikaasi…"
Anteeksi ei tarvitse pyydellä. Hotakainen on kirjoittanut kelpo romaanin, olkoon se sitten välikäden tekemä välityö, näytelmästä leivottu pakkopulla tai jotain muuta.
Kiitos Jorma. Tämä palautti uskoni tähän välityöhön, jollaiseksi joku kriitikko, olisikohan ollut peräti Hesarissa, tämän torppasi.
Ilmoita asiaton viesti
On tuo kyllä hankalaa. Mä olen lukenut kirjoja, jotka ovat mielestäni parasta, mitä ko. kirjailija on kirjoittanut. Sitten luen kritiikeistä, että kirja on kriitikon mielestä ko. kirjailijan ehdoton pohjanoteeraus. Meitä on moneksi…
Ja vaikka olen monta kertaa haukkunut kriitikoita, tiedän, että suomalaisessa kriitikkokunnassa on valtava määrä kokemusta, asiantuntemusta ja laaja-alaista kirjallisuuden tuntemusta.
Ilmoita asiaton viesti
Ei ammattikriitikkojenkaan juttuja kannata tosissaan ottaa, vaikka ovat usein mielenkiintoisia puhumattakaan meistä amatööreistä, jotka kirjoittelemme niitä näitä.
Ilmoita asiaton viesti
Hämeenlinnassa maakuntalehden teatteriarvostelijan taiteellinen rima on tosi korkealla. Esitykset näytellään sitten puolityhjille katsomoille ja lopetetaan ennen aikojaan, kun oikein lehdessä on lukenut, että ne eivät ole hyviä. Kun ne käy sitten itse katsomassa, suurista epäilyistä huolimatta, ne ovat poikkeuksetta ihan mahtavia. Eli, kriitikon arvion pitäisi kai ottaa vain yhtenä mielipiteenä. Kriitikolla on tietysti sillä tavoin epäkiitollinen asema, että hänen pitää antaa arvionsa heti ensiesityksen/kirjan julkaisemisen jälkeen, mutta toisaalta, siitähän hän kai saa palkkansa.
Ilmoita asiaton viesti