Pitelemätön Antti Tuuri
Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Tätä kutsumustaan Antti Tuuri, 71, on noudattanut insinöörimäisen tarkasti jo monta vuosikymmentä: vähintään yksi kirja vuodessa on pitänyt miehen leivän syrjässä kiinni.
Kirjailijan uutuusromaania mainostetaan niin, että Tuuri yllättää nyky-Italiaan sijoittuvalla tarinalla (Pitelemättömät, Otava 2015). Ketä yllättää, ketä ei. Tuurihan on kansainvälinen seikkailija, vaikka ei enää lentokoneella matkustakaan. Häntä ei pidättele mikään.
Tuuri on kirjoittanut matkakirjojakin ja yhdessä romaanissa seikkaillaan Kuubassa asti (Miehiä naisten kanssa, Otava 1993). Tuuri on niin leimautunut pohjalainen, että sitä pidetään yllätyksenä, jos hän ei kirjoitakaan pohjalaisista, sodista tai äitinsä suvusta.
Älkäämme kahlitko miestä pohjalaisiin kahleisiin. Kirjailija on pitelemätön. Ajatus saattaa lentää Konsta Pylkkäsen tapaan vapaana kuin hiirihaukka.
Uudessa romaanissa kirjallisia töitä harrastava pariskunta on vuokrannut vuodeksi talon Italiasta Rooman läheltä. Yllättäen sinne tulla tupsahtaa kaksi tuttua naista, jotka ovat kyllästyneet Roomaan. He haluavat vaihtelua. Aivan pitelemättömiä naisia!
Naiset, Saara ja Liina, ovat kirjan varsinaisen päähenkilön Järvikannaksen entisiä puolisoita. Järvikannas on uhoileva juristi, joka epäonnistuu yleensä kaikissa hankkeissaan. Täysin pitelemätön mies!
Järvikannas ei siis ole niin kuin se pohjalaismies, joka kyllä uhosi, mutta suorastaan vaati, että häntä vähän hillittäisiin: "Pirelkää musta kiinni notten mä revi rahojani!" Tällaisia tyyppejä löytyy Tuurinkin tuotannosta.
Kirjan parasta antia on kuvaus illallisilta, jotka kaupunginlakimieheksi juuri valittu Järvikannas järjestää kaupunginjohtajalle ja tämän puolisolle. Illalliset päättyvät monien vaiheiden jälkeen Järvikannaksen putkareissuun.
Järvikannas haluaa tavata Italiassa oleskelevat ex-vaimonsa, jotka eivät häntä halua nähdä. Hän matkustaa rekkakyydillä läpi Euroopan ja onnistuu tulemaan oikeaan paikkaan, mutta huonossa kunnossa.
Tuurin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjan aineksista novellikokoelma. Kirja on ohut, vain 133 sivua, ja nopeasti luettu. Vaikka kirja on pieni, siinä käsitellään suuriakin asioita.
Kuolema on kirjan lopussa keskeinen teema, mutta sitäkään Tuuri ei ota juhlallisesti vaan arkisesti esillä ovat erityisesti kuolemasta johtuvat käytännön asiat. Kertomus hyppää välillä Teheraniin asti, mutta Tuuri kiepsauttaa aina sivuhypyt notkeasti varsinaiseen tarinaan.
Teksti on tuttua Tuuria. Kaikkea ei sanota ääneen, rivien välitkin pitää lukea. Huumori sykkii tuurimaiseen tyyliin taustalla, kirjan sävy on tragikoominen.
Mitä kirjailija sitten haluaa kirjallaan sanoa? Ehkä ei mitään erityistä. Hän on vain kirjoittanut kertomisen arvoisen tarinan. Kuten alussa todettiin, kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä.
Tosiaan Tuuriin sopii hyvin luonnehdinta että tekee työtään ansaitakseen leipänsä kirjoittamalla. Onhan monia jotka kirjoittavat vain tunteen palosta, sisäisen intohimon riivaamina ynnä muista vähemmän materialistisista syistä.
Yksi asia mistä Tuuria erityisesti arvostan on hänen käsityksensä kalastuksessa tekopyhästä cach and release intoilusta, on suomentanut termin jotenkin niin että nappaa ja rääkkää, elikä kalan näkökulmasta.
Ilmoita asiaton viesti
”Kirja on ohut, vain 133 sivua, ja nopeasti luettu.”
Mitä mie en nyt ymmärrä, kyllähän omassani on ainakin 221 numeroitua sivua? Mistä tuo 133 tulee?
Mutta mainio Tuuri jälleen kerran, vaikka isoimmat ja merkittävimmät asiat ja sanottavat taisivat jäädä odottamaan tulevia kirjoja…
Ilmoita asiaton viesti
Sivumäärän ero saattaapi johtua siitä, että luin kirjan ipadilla sähkökirjana. Ehkä siinä on sitten eri sivumäärä, en tiedä tai minä olen vain katsonut väärin.
Ilmoita asiaton viesti
Otin ja luin tämän Tuurin uutuuden eilen. Päällimmäiseksi jäi mielikuva että olisikohan tätä julkaistu jos olisi esikoiskirjailijan kynästä. Kuten Melleri arvailen minäkin että leipänsä eteen, lepuuttanut aivojaan tämän parissa suunnitellessaan jotakin kirjallisempaa. Kyllähän Tuuri paljon parempaan pystyy, nautittavaan kerrassaan.
Dialekti oli sellaista jota eivät elävät ihmiset puhu tai jos puhuvat ovat tyystin mielenkiinnottomia. Paikannimiä riitti niin paljon että huh heijaa. Järvikkanaksen tyyppi oli epärealistinen tai lapsellinen. Ihmiset, varsinkin kirjan kolme naista jäivät latteiksi, tarjosi toisaalta lukijalle itselleen haastetta kuvitella olemuksiaan syvemmin. Muutamassa kohdin huumori oli nautittavaa, toistui toki siinäkin koko ajan sama kaava.
Se että päähinkilö ei lupautunut kirjoittamaan kirjaa suomalaisen konsernijätin sellu- ja paperitehdas seikkailuista USAssa harmitti kun kuitenkin tuotiin vuolaasti esiin hankkeen epäkohtia.
Toisaalta mikä minä tätä olen moittimaan, ja on tämä kuitenkin romaani, parempi valinta kuin jonnin joutavat dekkarit, aktion kirjat ja science fiction mössösadut aikuisille.
Ilmoita asiaton viesti