Toisenlainen toisinajattelija
Moni on sitä mieltä, että Aleksandr Solzenitsyn (1918-2008) edisti neuvostojärjestelmän hajoamista enemmän kuin kukaan muu. Nyt hänestä on tehty ensimmäinen suomalainen elämäkerta (Erkki Vettenniemi: Solzenitsyn – Elämä ja eetos, Teos 2015).
Turhaan Vettenniemi vähättelee työtään, kun hän loppusanoissa kirjoittaa, että kirja ei taida olla aito elämäkerta eikä ainakaan yritys analysoida kohdehenkilön tuotantoa. Vettenniemi ilmoittaa, että hänen työtään on ohjannut otsikon avainsana eetos.
"Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni", Vettenniemi kirjoittaa.
Hyvin on tutkija onnistunut tehtävässään. Jos ei jaksa kahlata läpi nobelistin laajaa tuotantoa, elämäkerta kertoo lukijaystävällisesti niin kirjailijan jännittävät elämänvaiheet kuin tuotannon pääpiirteet.
Solzenitsyn oli toisenlainen toisinajattelija. Hän piti oman päänsä. Hän ei suostunut mihin tahansa höynäytyksiin eikä poliitikkojen mannekiiniksi. Hän oli ristiriitainen hahmo niin idässä kuin lännessä.
Vettenniemi kirjoittaa osuvasti, että idässä Solzenitsyn haluttiin hiljentää jopa tappamalla, lännessä taas hänet oli leimattu kirkollista diktatuuria tavoittelevaksi kiihkoilijaksi.
Solzenitsyn paljasti Neuvostoliiton vankileirien kauhut, joista hänellä oli omakohtaisia kokemuksia. Kirjallaan Ivan Denisovitsin päivä Solzenitsyn nousi maineeseen Hrustsovin suosiollisella myötävaikutuksella. Mutta käänne tapahtui pian.
Solzenitsyn erotettiin Kirjailijaliitosta, hänet karkotettiin maasta ja häneltä vietiin Neuvostoliiton kansalaisuus. Yhdysvalloissa presidentti Ford ei suostunut tapaamaan häntä ulkoministeri Kissingerin neuvosta. Tapaaminen olisi kuulemma vaarantanut liennytyksen, kun Neuvostoliitto olisi loukkaantunut.
Suomessa ns. edistykselliset kirjailijat Erno Paasilinnasta Pentti Holapan kautta Pentti Saarikoskeen tuomitsivat Solzenitsynin taantumukselliseksi hahmoksi. Henrik Tikkasen mielestä Solzenitsyn kaipasi vahvaa lääkitystä ja mielisairaalaa.
Mielenkiintoisia ovat kirjan kuvaukset NKP:n johdon ja KGB:n juonista, joilla Solzenitsyn haluttiin vaientaa. Kirjailijan maine yritettiin mustata monin tavoin. Luotiin jopa vale-Solzenitsyn, joka riehui ravintoloissa, ahdisteli naisia ja käyttäytyi muutenkin huonosti. Konsepti oli sen verran kolho, että se paljastui nopeasti.
Solzenitsyn palasi Venäjälle 1994 juhlittuna sankarina. Eräässä mielipidemittauksessa hän oli ylivoimainen suosikki Venäjän presidentiksi, mutta Solzenitsyn ei ollut kiinnostunut poliittisista tehtävistä.
Poliittisen eliitin piirissä Solzenitsynin suosio laski nopeasti, kun hän kävi parlamentin alahuoneessa ruoskimassa Venäjän tilaa, fiktiivistä demokratiaa ja markkinafundamentalismia. Kirjailija oli jälleen ärhäkkä toisinajattelija.
Kun Solzenitsyn kuoli, hän sai valtiolliset hautajaiset. Silloinen pääministeri Vladimir Putin julisti hautajaisissa, että kirjailija oli rokottanut venäläiset pysyvästi tyranniaa vastaan. Näinköhän on?
Solzhenytsin ei esittänyt aiemmissa kirjoissaan neuvostotodellisuutta ja vankileirien hirmuja aivan yhtä raadollisen naturalistisesti kuin hän teki ennen karkoitusta viimeisimmässä julkaisussaan Vankileirien Saaristo. Ilmeisesti julkaisulle antoi liipasimen jokin tilanne hänen elämässään.
Vankileirien Saaristo onkin ylivoimaisesti ”neuvostovastaisin” teos, jota olen koskaan lukenut. Siinä kritisoidaan armotta koko Neuvostoliiton aika bolshevikkien vallankumouksesta aina 60-luvun lopulle, jolloin teos valmistui. Ei tannut siinä esiintyä yhtään positiiviseksi tulkittavissa olevaa luonnehdintaa kotimaasta.
Ilmoita asiaton viesti
Luin kesällä 1971 Hennalan kasarmien Inkilä-nimisen tuvan lattialla tauoilla Solzhenitsynin Ivan Denisovitsin päivän, Syöpäosaston I-II sekä Ensimmäisen piirin. Eräs päijät-hämeläinen ratsumies alkoi kutsua minua nimellä ”Syöpäosasto”. Kun tietää, miten hektistä ja sekavaa alokaskausi oli (ainakin tuolloin), voin vain ihmetellä, miten jaksoin punnertaa nuo teokset läpi, eiväthän ne mitään järin kevyttä kamaa olleet, vaan pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin Elokuu 1914 tuntui hyvältä. Gulag jotenkin kärsi massiivisuudestaan, mutta pidin sitä rohkeana moraliteettina ja rajuna osin omakohtaisestikin koettuna kurjuuskuvauksena.
S:n myöhempi esiintyminen, juuri 1994 jälkeen, tuntui melkoiselta pettymykseltä: kuulun niihin, jotka odottivat ja toivoivat, että S:stä olisi muodostunut 1900-luvun lopun ja vuosituhattaitteen ”uusi Tolstoi”, joka olisi säteillyt vahvaa, mutta jollain tavalla arvokasta ja valoisaa sanomaa. Muistan pikkupoika-ajaltani, miten menimme naapuriin katsomaan televisiota (meillä ei ollut) oikein porukalla, ja joku televisiossa mainitsi Leo Tolstoin nimen, jolloin talon isäntä, karjalan (Vpl Pyhäjärveltä) oleva isäntä sanoi: Tolstoi, hän ei ollutkaan mikään turha mies, hänellä oli suuri sanoma. Jotain tuollaista toivoin, että S:stäkin joku pienen talon isäntä jossain sanoisi vastaavaa hänestä joskus melkein sata vuotta myöhemmin. Mutta jotenkin kapea ja ehkä emigroituneelle ominainen fiktiivis-nationalistinen kiihkomieli ei luonut edellytyksiä tällaiselle. Mitä pidän suurena vahinkona, joskin ymmärrän ehkä pitkällekin traumaattisten kokoemusten tajuntaa ja käyttäytymistä muokkaavan vaikutuksen.
Ilmoita asiaton viesti
Solzhenytsin tuotti pettymyksen länsimaille jo siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto hänet karkotti. (Ja tuo karkotushan tapahtui pienkoneella Moskovasta suoraan Sveitsiin ilman passia tai matkatavaroita ilman ennakkovaroitusta).
Niissä tilaisuuksissa joihin hänet alkuvuosina vielä kutsuttiin puhumaan, hän ei yllättäen ylistänytkään länttä paratiisina, vaan pikemminkin kritisoi sitä monella tavoin. Osaksi tosin siitä, että länsi ei ymmärrä neuvostojohdon kyynistä raadollisuutta, mutta myös muutoin, esimerkiksi niin sanottua länsimaista elämäntapaa.
Myöhemmin hän erakoitui Amerikassa omaan maaseututaloonsa eikä häntä enää kutsuttu puhumaan. Tiedettiin hänen työskentelevän massiivisen projektin kanssa kirjoittaen moniosaista teosta Venäjän historiasta, mutta käsittääkseni sellaista ei koskaan ole julkaistu – ainakaan siinä laajuudessa, kun maailma odotti.
Ilmoita asiaton viesti
Neuvostoliitto karkotti maasta juutalaisia ilman passia ja palaamisoikeutta, mutta yleensä oman maan kansalaiset saivat pitää passinsa. Solzhenytsin oli ehkä vain yksi poikkeus tässä passittomien joukossa, mutta miksi hän ylipäätään sai pitää henkensä?
Ilmoita asiaton viesti