Anarkisti kravatti kaulassa
Professori Matti Klingestä ei tule ensimmäisenä mieleen anarkisti. Hän katsookin tarpeelliseksi selittää muistelmiensa kolmannen osan (Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa – Muistelmia 1972-1982, Siltala 2015) aluksi, mistä on kysymys.
Klinge viittaa vanhaan ranskalaiseen määritelmään: liberaali on (vain) anarkisti kravatti kaulassa. Myöhemmin hän tekee pienen lisäyksen, kun 1970-luvulla eräät kommunistien ajatukset kiinnostivat. "Mutta sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti. Ja anarkisti on samaa kuin liberaali punaisessa kravatissa."
Samettipukujen ja maihinnousutakki-kulttuurin aikakaudella kravatista tuli Klingen mielestä manifestaatio – siis henkisen itsenäisyyden eli intellektuaalisen anarkismin tunnus.
Klingen muistelmat ovat hämmentävää, mutta myös kiehtovaa luettavaa. Hän on häpeämättömän itsekeskeinen eikä peittele muidenkaan kehuja. Kun kirjoja ilmestyi, niitä yleensä kehuttiin ja "otettiin erittäin laajasti vastaan innostuksella". Jos kritiikkiä tuli, siitä ei paljon puhuta.
Muistelmien kansikuva kertoo yhden olennaisen asian Klingestä. Illallispöydässä hän istuu Ranskan presidentin Giscard d'Estaingin ja Urho Kekkosen takana. Klinge toimi valtiovierailulla Kekkosen tulkkina. Klinge viihtyy vallanpitäjien ja presidenttien seurassa.
Kun Kekkonen suostui maaliskuussa 1977 vielä kerran presidenttiehdokkaaksi, Klinge kirjoitti päiväkirjaansa: "Nähtävästi olen valistuneen despotismin tai bonapartelaisen kansankeisariuden kannattaja."
1970-luku oli Klingelle hyvää aikaa. Hänet nimitettiin professoriksi, hän löi itsensä läpi seurapiireissä ja pääsi vallanpitäjien suosioon. Klinge ymmärsi Kekkosen politiikkaa ja vierasti suomettumispuheita.
Klingeä on sanottu yhden miehen juhlakulkueeksi, joka näyttelee hyvin Matti Klingeä. Näyttelemisen Klinge ohimennen itsekin myöntää, kun hän kirjoittaa: "Yritän luoda kuvaa jonkinlaisesta persoonallisesta professorista, joka tyyppinä inhimillisine – osin ehkä näyteltyinekin tai korostettuine – piirteineen antaisi yliopistolle jonkinlaista väriä."
Riemastuttavia ovat Klingen kuvaukset herrasväen illallisilta, joihin Klingen pariskunta osallistui aina, kun kutsu kävi. Kuvauksiin sisältyy tavallisen tallaajan näkökulmasta runsaasti koomisia piirteitä. Usein kutsuilta mentiin "nachspielille" Klingen kotiin.
Klinge kirjaa ruokalistat ja istumajärjestykset tarkasti. Saamme tietää, että Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera.
Klinge tuli hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän kertoo, miten vielä 40 vuotta myöhemmin silloiset opiskelijat muistelivat, miten hänellä oli luennoilla joka kerta erilaiset manshetinnapit. Ja luennot Klinge tietysti piti aina kokopuvussa.
Ottakaamme opiksi Klingen neuvot, joiden mukaan ratkaisevia ovat ensivaikutelmat: ryhti, pukeutuminen, ilmeet, kohteliaisuus ja iloisuus ratkaisevat.
Matti Klinge on ilmiö. Hän on jaksanut pilkkapuheista välittämättä puhua vuosikymmenet hyvien tapojen puolesta. Jos unohtaa tyyliseikat, historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.
Matti Klinge täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Juhlavalmistelut lienee jo aloitettu. Juhlavuonna Klinge saattaisi arvostaa valtioneuvoksen arvonimeä. Jos Klinge ei täytä kriteerejä, nimitän hänet todelliseksi valtioneuvokseksi.
Kerran opiskeluaikanani kävin Eteläsuomalaisen osakunnan tilaisuudessa Uudella ylioppilastalolla. Nuorelle rockhenkiselle valtsikkalaiselle tilaisuudessa äänessä olleet Matti Klinge ja Laura Kolbe olivat liikaa. Poistuin paikalta varsin vilkkaasti.
Kummankin tekemisiä olen sittemmin oppinut arvostamaan.
Ilmoita asiaton viesti
Minäkin tunnustan syntini: olen joskus syyllistynyt Klingen pilkkaamiseen.
Ilmoita asiaton viesti
”….historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.”
Björn Alholm kertoo kirjassaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä” Matti Klingen kyseenalaistavan sortovuosien käsitteen, Klinge piti tuota aikaa ”idyllisenä”. Klingen kirjasessa ”Katsaus Suomen historiaan” Klinge toteaa:
”Bobrikovin aika, jota tunneperäisesti on nimitetty sortovuosiksi, päättyi kenraalikuvernöörin murhaan kesällä 1904 ja poliittisesti suurlakkoon 1905”
Seynin aikaa Klingen mukaan on nimitetty ”tunteenomaisesti” ja ”liioitellusti” toiseksi sortokaudeksi. (Alholm,339)
Klinge väittää myös J.K. Paasikiven kuvanneen sortovuosien tapauksia idyllisiksi. ”Paasikiven muistelmat sortovuosilta” kertovat kuitenkin aivan päinvastaista. (Alholm, 339-340)
Klinge kirjoitti tekstin neuvostoaikana. Klingen näkemys asettaa jääkäriliikkeen ja itsenäisyyttä haikailleet hieman outoon valoon. Itsenäisyysmiehet ryhtyivät toimeen Suomen irrottamiseksi Venäjästä vaikka Suomi eli ”idyllissä”.
Ilmoita asiaton viesti
Mielenkiintoista luettavaa, kunhan kirjailijan pohjaton itsekeskeisyys ei häiritse. Kaikki ansiot hän varmasti muistaa luetella, joten teksti on välillä luettelomaista.
Mikään tyylitaituri Klinge ei ole. Välillä teksti on suorastaan epäselvää, ja kustannustoimittajan korjaava kynä olisi ollut monessa kohdin paikallaan. Klinge viljelee ilmeisesti tradition palvonnan nimissä vanhahtavia kirjoitusmuotoja. Vanhoja traditioita on hyvä kunnioittaa, mutta rajansa siinäkin. Nyt mennään monesti liiallisuuksiin.
Kritiikitön russofilia voi myös häiritä realistista lukijaa. Historioitsija on monessa kohdin selvä romantikko, joka ihannoi menneitä aikoja ja siirtää niiden mukaisia tulkintoja nykyaikaan.
Maallikko ei täysin vakuutu Klingen myytinmurtajan ominaisuuksista. Tulokset vaikuttavat usein melkeinpä ajatuspinttymiltä.
Näine ryyteineen kirja ja myös aikaisemmat niteet ovat suorastaan viihdyttäviä. Tosin paikoin tavalla, jota kirjoittaja ei luultavasti tarkoittanut.
Ilmoita asiaton viesti