Isä, poika ja pyhä luonto

Kun teoriaherra ryhtyy käytännön töihin, on syytä valpastua. Kun kirjallisuudentutkija kirjoittaa romaanin, herää kysymyksiä. Onko teksti kenties liian "viisasta"? Onko se kirjoitettu niin, että vain kirjallisuuden sisäpiiri tajuaa mistä on kyse?

Ja kun kirjallisuuden piirit ovat Suomessa pienet, saattaa mieleen hiipiä sellainenkin ajatus, että kriitikot ovat liian sidoksissa kirjailijoihin. Kaverit kehuvat toisiaan ja toistensa kirjoja. Tässä pelissä kirjailijaksi ryhtynyt tutkija on hyvissä asemissa.

En minäkään ole puolueeton. Yritän olla hyvän puolella huonoa vastaan.

Runoilija Edith Södergranista tohtoriksi väitellyt Vesa Haapala on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa (Karhunkivi, Otava 2016). Hän läpäisee lukijatestin kirkkaasti. Haapalan lause on yksinkertainen, selkeä ja kuulas, kuten runoilijalle sopiikin.

Eikä yhtään viittausta venäläisiin klassikoihin. Haapala tulee toimeen omillaan tai sitten hän varastaa muilta niin, ettei tyhmempi sitä huomaa.

Romaani alkaa kuvauksella, kun isä ja poika menevät metsään ja ryhtyvät kalastamaan. Ollaan Puolangalla, tunnelma on seesteinen. Isä miettii: – Luulen, että voisin olla onnellinen ja ahdistumatta, vaikka mitään ei tapahtuisi.

Seesteisyys haihtuu, kun palataan kodin ja koulun arkeen. Isän ja pojan suhde on kovalla koetuksella. 13-vuotias poika aiheuttaa jatkuvasti ongelmia. Hän käyttäytyy aggressiivisesti ja arvaamattomasti. Perhe hakee apua, mutta törmää tylyyn vantaalaiseen byrokratiaan.

Isä käy kirjastossa töissä ja yrittää samaan aikaan kirjoittaa esseetä elokuvasta. Äiti on opettaja. Perheen talous on tiukoilla.

Kun poika on väärinkäyttänyt siskonsa kännykkää ja tuhlannut satoja euroja peleihin, isä kysyy tuskastuneena pojalta, että miten me selvitään tästä.

Pojan vastaus kuvaa hänen suhdettaan isään: – Mikä sun ongelmas on? Rahalla. Jos sun ongelmas on tollasia, mikset mee baariin ja vedä päätäs täyteen. Miehet tekee niin, mutta ai niin, sä meet juomaan teetä kirjastopoikien kanssa ja puhumaan elokuvataiteesta…
 
Haapalan romaani on paikoin rankkakin kuvaus isän ja pojan suhteesta. Muu perhe, äiti ja kaksi tytärtä, on sivuosassa. Poika tekee eräänlaista isänmurhaa, jotta hänestä voisi kasvaa kunnon aikuinen, oma itsensä. Ehkä se lopulta onnistuukin.

Kirjan yksi tärkeä ulottuvuus on metsä, luonto yleensä. Kirjailija on juhaniahonsa ja anttihyrynsä lukenut. Luonto on Haapalalle lähes pyhä paikka, henkireikä.

Summa summarum: teoriaherran debyytti romaanikirjailijana onnistui hyvin.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu