Sokea Helena ja homo Tuomas
Tommi Kinnusen uutuuskirjan (Lopotti, WSOY 2016) päähenkilöiksi kasvavat kaksi erilaista: sokea Helena ja hänen veljensä poika Tuomas, jonka henkilökuvan keskeinen osa on homous. Heidän kauttaan Kinnunen kuvaa yhden suvun elämää Neljäntienristeyksestä tutussa kylässä ja Helsingissä.
Lopotti on venäläinen lainasana ja tarkoittaa kylää. Kirjan lopussa on lisäys. Lopotti on ilmeisesti äännemuunnos venäläisestä sanasta svoboda, vapaus.
Tommi Kinnusella oli varmasti paineita ja lukevan kansan asettamia suuria odotuksia harvinaiset ylistykset saaneen Neljäntienristeyksen jälkeen. Toinen kirja on joskus hankala tapaus kirjailijalle.
Kinnunen ylittää korkealle asetetun riman tälläkin kertaa. Lopotti ei yllä Neljäntienristeyksen tasoiseksi romaaniksi, mutta kasvaa loppua kohti vaikuttavaksi toiseuden kuvaukseksi.
Näkövammaisen maailmaa Kinnunen kuvaa hämmästyttävällä tarkkuudella ja ilmeisen asiantuntevasti. Tekstin konkreettisuus on yksi kirjailijan vahvuuksista.
Helenan elämään mahtuu onnellisiakin aikoja, mutta loppu on traaginen. Kohtaus Helenan elämän loppuhetkistä, kun paikalla on veli Johannes, on kirjan vaikuttavimpia. Helena on kirjan kiinnostavin henkilö.
Johanneksen poika Tuomas ja Helena ovat läheisiä. Tuomaskin on muuttanut Helsinkiin, solmii virallisen homosuhteen, hänellä on hyvä työpaikka ja elämä hymyilee. Juuri kun ajattelin, että nyt menee Kinnusen teksti suhteen onnellisuudesta liian auvoiseksi, jopa siirappimaiseksi, kirjailija romahduttaa kertarysäyksellä onnen kulissit.
Mikään kirja ei ole täydellinen, ei tämäkään. Alussa oli suuria vaikeuksia hahmottaa henkilöasetelmat, kuka on kukin, vaikka olin lukenut Neljäntienristeyksen, mutta siitähän on jo aikaa.
Kun vielä liikutaan kahdessa aikatasossa eikä varsinaista juonta ole, lukijan pitää olla tarkkana. Aina ei myöskään lukujen alusta selviä kovin hyvin, kuka on minä-muodossa olevien lukujen kertoja.
Kun olin lukenut kirjan loppuun, katsoin alun uudestaan, ja kaikki näytti paljon selkeämmältä. Mutta ei kirjailija voi lähteä siitä, että lukija kertaa kirjan toiseen kertaan tietääkseen mistä on kyse.
Kirjailijakin saattaa sokeutua oman tekstinsä kanssa. Rautalangasta vääntäminen auttaa eksyksissä olevaa lukijaa.
Nyt menee jo vähän niuhotuksen puolelle. Kokonaisuuden kannalta sivuhuomautukset ovat pikku asioita.
Lopotti on kelpo kirja ja Tommi Kinnunen viimeistään nyt yksi Suomen kiinnostavimmista kirjailijoista.
Pitkälle samaa mieltä kirjasta. Minä oli yli puoleen väliin hukassa henkilöiden suhteen, mutta lähes jokainen luku oli omalla tavallaan mielenkiintoinen, vaikka ei ollutkaan tarkkaa karttaa missä mennään ja kenen äänellä puhutaan.
Pianonvirittäjä Helenan kohtalo säälitti. Hänelläkin meni osan aikaa hyvin. Halusiko hän lapsen ja pilasiko lääkäri hänen ensimmäisen lapsensa odotuksen vai oliko Helena itse päättänyt, että ei lasta halua vaikka mies halusi. Lääkärihän sanoi Helenaa tutkiessaan, että vammaisen ei pidä lasta hankkia tai jotain siihen suuntaan. En voi ihan tarkkaan sanoa, kun kirja on muualla.
Tuomas kuten yksi ellei muutama muukin edellisen polven edustaja taisi olla homo, joten jäi hiukan sellainen kuva, että Kinnunen tekee homoudesta periytyvää. Toki kirja osoittaa myös miten asenteet muuttuvat ja homoutta ei samalla tavalla enää tarvitse piilotella kuten Neljän tien risteyksessä vielä tapahtui.
Ilmoita asiaton viesti
Irja, hyviä huomioita, kiitos niistä.
Ilmoita asiaton viesti