Antti Tuuri taas Ameriikan raitilla

Antti Tuuri kuuli isältään pikkuserkustaan Jonni Tuurista, joka oli 1950-luvulla lähtenyt Kanadan Sudburyyn nikkeliä kaivamaan. Isän mukaan Jonnilla oli Pohjanmaalla ollut tanssiorkesteri, jonka nimi oli Jonni Tuurin Eksoottinen Orkesteri.

Orkesterin nimi teki Tuuriin niin suuren vaikutuksen, että hän alkoi tutkia Amerikan siirtolaisuutta 1980-luvulla. Tutkimusten ja matkojen tuloksena on syntynyt viisi romaania.

Kun Antti tapasi Jonnin, hän kysyi heti orkesterista. Jonni Tuuri sanoi, ettei hänellä ole koskaan ollut Eksoottista Orkesteria. Tarkistamisella on moni hyvä juttu pilattu.

Nyt ilmestynyt uusi kirja (Antti Tuuri: Ameriikan raitilla, Otava 2016) on matkakuvausten ja muistelmien yhdistelmä. Se taustoittaa siirtolaisromaanien syntyä ja kertoo värikkäistä henkilöistä, joita Tuuri matkoillaan haastatteli.

Tuuri tapasi useita kertoja esimerkiksi Matti Jutilan, siltojen rakentajan ja painijan, joka edusti Kanadaa Tokion olympialaisissa 1964 sekä vapaapainissa että kreikkalais-roomalaisessa.

Tokiossa Jutila ei päässyt kolmatta kierrosta pidemmälle. Hän hävisi vapaapainin 63 kilon sarjassa mm. Nurmon Tauno Jaskarille. Sarjaa alempana paini muuan Pekka Alanen Lappajärveltä. Ehkä hän muistaa vielä Jutilan.

Jutila viihtyi 1980-luvulla suomalaisten suosimassa Sudburyn ravintolassa. Tuuri kuvaa, miten Jutilan pää kopsahteli pöytään säännöllisin väliajoin. Koko haastattelun ajan hän löi vetoja hevosista, raveja näytettiin kapakan televisiosta.

Toinen urheilumies, Kauhavalta 1951 Kanadaan mennyt Jorma Ahopelto, kertoi otelleensa kuutisenkymmentä ammattinyrkkeilyottelua Kanadassa, mutta siten hänet tyrmäsivät Johnny Walker (viski) ja John Labatt (olut).

Kun lappajärveläinen Risto Keskinen tuli metsätöistä juhlimaan, hän maksoi laskut aina rintataskustaan ottamillaan seteleillä. "Kaikki tiesivät, koska Risto oli kaupungissa, kun tarjoilijat antoivat vaihtorahoina seteleitä, jotka olivat ryppyisiä kuin isomummon posket."

Tarinoita riittää. Saamme tietää senkin, miksi Tuuri laittoi Taivaanraapijat-romaaniinsa sieppariksi vimpeliläisen. Siepparilla, catcherilla, oli tärkeä rooli, kun pilvenpiirtäjiä rakennettiin: seppä heitti siepparille hehkuvan rautapultin, jonka sieppari sieppasi ja työnsi sen pihdeillä teräspalkin reikään.

"Ajattelin, että pesäpallon pelaamisen täytyi olla vimpeliläisillä verissä jo ennen kuin Tahko Pihkala oli lajin kehittänyt."

Monista Tuurin tapaamista suomalaisista olisi lukenut enemmänkin, mutta mitään syvällisiä henkilökuvia Tuuri ei yritäkään rakentaa. Henkilökuvat jäävät sympaattisiksi pintaraapaisuiksi.

Ameriikan raitilla on antoisaa luettavaa niille, jotka ovat lukeneet Tuurin tuotantoa. Joku saattaa tosin ajatella, että Tuurilla ei enää ole kovin suurta kirjallista kunnianhimoa. Niin tai näin, itse nautin yhä Antti Tuurin vaivattomasta tekstistä.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu