Antti Tuuri taas Ameriikan raitilla
Antti Tuuri kuuli isältään pikkuserkustaan Jonni Tuurista, joka oli 1950-luvulla lähtenyt Kanadan Sudburyyn nikkeliä kaivamaan. Isän mukaan Jonnilla oli Pohjanmaalla ollut tanssiorkesteri, jonka nimi oli Jonni Tuurin Eksoottinen Orkesteri.
Orkesterin nimi teki Tuuriin niin suuren vaikutuksen, että hän alkoi tutkia Amerikan siirtolaisuutta 1980-luvulla. Tutkimusten ja matkojen tuloksena on syntynyt viisi romaania.
Kun Antti tapasi Jonnin, hän kysyi heti orkesterista. Jonni Tuuri sanoi, ettei hänellä ole koskaan ollut Eksoottista Orkesteria. Tarkistamisella on moni hyvä juttu pilattu.
Nyt ilmestynyt uusi kirja (Antti Tuuri: Ameriikan raitilla, Otava 2016) on matkakuvausten ja muistelmien yhdistelmä. Se taustoittaa siirtolaisromaanien syntyä ja kertoo värikkäistä henkilöistä, joita Tuuri matkoillaan haastatteli.
Tuuri tapasi useita kertoja esimerkiksi Matti Jutilan, siltojen rakentajan ja painijan, joka edusti Kanadaa Tokion olympialaisissa 1964 sekä vapaapainissa että kreikkalais-roomalaisessa.
Tokiossa Jutila ei päässyt kolmatta kierrosta pidemmälle. Hän hävisi vapaapainin 63 kilon sarjassa mm. Nurmon Tauno Jaskarille. Sarjaa alempana paini muuan Pekka Alanen Lappajärveltä. Ehkä hän muistaa vielä Jutilan.
Jutila viihtyi 1980-luvulla suomalaisten suosimassa Sudburyn ravintolassa. Tuuri kuvaa, miten Jutilan pää kopsahteli pöytään säännöllisin väliajoin. Koko haastattelun ajan hän löi vetoja hevosista, raveja näytettiin kapakan televisiosta.
Toinen urheilumies, Kauhavalta 1951 Kanadaan mennyt Jorma Ahopelto, kertoi otelleensa kuutisenkymmentä ammattinyrkkeilyottelua Kanadassa, mutta siten hänet tyrmäsivät Johnny Walker (viski) ja John Labatt (olut).
Kun lappajärveläinen Risto Keskinen tuli metsätöistä juhlimaan, hän maksoi laskut aina rintataskustaan ottamillaan seteleillä. "Kaikki tiesivät, koska Risto oli kaupungissa, kun tarjoilijat antoivat vaihtorahoina seteleitä, jotka olivat ryppyisiä kuin isomummon posket."
Tarinoita riittää. Saamme tietää senkin, miksi Tuuri laittoi Taivaanraapijat-romaaniinsa sieppariksi vimpeliläisen. Siepparilla, catcherilla, oli tärkeä rooli, kun pilvenpiirtäjiä rakennettiin: seppä heitti siepparille hehkuvan rautapultin, jonka sieppari sieppasi ja työnsi sen pihdeillä teräspalkin reikään.
"Ajattelin, että pesäpallon pelaamisen täytyi olla vimpeliläisillä verissä jo ennen kuin Tahko Pihkala oli lajin kehittänyt."
Monista Tuurin tapaamista suomalaisista olisi lukenut enemmänkin, mutta mitään syvällisiä henkilökuvia Tuuri ei yritäkään rakentaa. Henkilökuvat jäävät sympaattisiksi pintaraapaisuiksi.
Ameriikan raitilla on antoisaa luettavaa niille, jotka ovat lukeneet Tuurin tuotantoa. Joku saattaa tosin ajatella, että Tuurilla ei enää ole kovin suurta kirjallista kunnianhimoa. Niin tai näin, itse nautin yhä Antti Tuurin vaivattomasta tekstistä.
Kiinnostavat nuo maasta muuttaneet kovastikin. Omassa ja mieheni suvussa löytyy. Minulla on pino Amerikasta tulleita kirjeitä, niissä olisi hiukan naisnäkökulmaa samasta aiheesta.
Tarina kertoo, että yksi kolmesta pohjanmaalta, Jalasjärveltä Amerikkaan muuttaneesta sisaruksesta, oli naimisissa Touchstone Pictures elokuvastudion alkuunpanijan kanssa. Sitä olen ajatellut selvittää, mutta en ole päässyt ajatusta pidemmälle. Olisikin kiinnostava yhteys Suomeen. Tarinaa vai totta, niinkuin tuntuu olevan Tuurinkin kirjoissa. Legendat elävät.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä Tuurin kirjan henkilögalleriassa ei kovin paljon naisia ole. Miehet ovat pääosissa.
Ilmoita asiaton viesti
Pidin Tuurista aikoinani, luin monta kirjaa peräkanaan. Kävin myös Metson kirjastossa kuuntelemassa ajatuksiaan. Mutta kuten kaikki, rupeaa toistamaan itseään. Elokuvat on hyviä ja hauskoja, tallessa boksilla. Esim. yrityskauppa ja rahoitusneuvottelu pankin takahuoneesta elokuvassa Lakeuden kutsu. Tuuri on mestari nasevan dialogin kirjoittajana.
Tuuri kirjoittaa humoristisen ymmärtävästi pohjanmaalaisten vihasta ja kaunasta naapuripitäjiä ja toispaikkakuntalaisia kohtaan. Pohjanmaalaisessa kunnassa elinkeinoasiamiehenä toimineelta ystävältäni kuulin, että ilmiö on todellinen ja konkreettisia esimerkkejä. Siitä kuinka asia teki hänen työnsä vaikeaksi.
Nykymaailmassa tuollaiselle vainoharhaisuudelle ei valitettavasti ole sijaa ja on yksi vihapuhetta ylläpitävistä mekanismeista. Eli ei siksi kovin aina hauskaa, minusta.
Ilmoita asiaton viesti
Eipä nämä pohjalaiskunnat nykään taida kovin paljon muista poiketa.
Ilmoita asiaton viesti
Tuurin kirjassa ”Aukko Taivaassa” esiintyy ”teuvalainen”, jolla siiis sama sukunimi kuin keihäslegendalla. Kirja Nevala ei ollut Kanadan fiksuin kundi. Tämä jäi miieleen, kun seurustelin teuvalaisen naisen kanssa kun kirjaa luin.
Ilmoita asiaton viesti
Pauli Nevalan lisäksi kuuluisa teuvalainen on entinen arkkipiispa ja kaksinkertainen pääministeri Lauri Ingman.
Ilmoita asiaton viesti
Antti Tuuri kertoi kirjansa taustoista ja sisällöstä YLE R1:n Kirjakerhossa 10.4. Ohjelma ”Antti Tuuri Amerikassa” on kuultavissa Areenassa. Jukka Kuosmanen oli hyvä jututtaja.
Kesto 37 minuuttia:
http://areena.yle.fi/1-3315455
Tapasin Antin viimeksi Hämeenkyrön kirjaston kirjakahvilassa, miellyttävä tilaisuus. Lähtökiireissä jäi vähän kesken Ikaalisten kirkkoherran pojan, lentokapteeni Kalajan, kohtalo Tiiksjärven tiellä 13.9.1941, josta Rukajärvi-sarjan 1 ja 2 -osissa on pari anonyymiksi jäävää kertomusta, keskenään tietysti ristiriitaisia. (Pitäisi varmaan käydä Kansallisarkistossa lukemassa soveltuvin osin 14D:n muistitoimikunnan valtavaa aineistoa).
Kaikkiaan minusta tuntuu, että kuuntelisin halusta Antti Tuuria vaikka kolme vuorokautta yhteenmenoon, edellyttäen vain että välillä saisi vähän evästä ja kenties pari kaljaa silloin tällöin ihan jaksamisen vuoksi.
Tämän kirjan aijon hankkia; säästän ehkä kesälomille.
Ilmoita asiaton viesti