Hehkuva sielu, kuuma kynä

Hella Wuolijoki kehui Olavi Paavolaista kirjeessään neuvostoliittolaiselle yhteistyökumppanilleen: "Hänen sielunsa on hehkuva, hänen sulkakynänsä on kuuma. Polttakoon Moskova hänen sydämensä."

Wuolijoen lennokas teksti oli suosituskirje, jossa hän kehotti venäläisiä antamaan kaiken mahdollisen avun Paavolaiselle, kun tämä oli aloittamassa pitkää kiertomatkaansa Neuvostoliitossa.

Olavi Paavolainen (1903-1964) lähti Neuvostoliittoon kolmen kuukauden matkalle 77 vuotta sitten 18.5.1939. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa samankaltainen raportti Neuvostoliitosta kuin aiemmin Hitlerin Saksasta ja Etelä-Amerikasta.

Wuolijoen kirjeestä oli hyötyä Paavolaiselle. Häntä kohdeltiin sotaan valmistautuvassa maassa hyvin, mutta Neuvostoliitto-kirja ei koskaan valmistunut.

Paavolaisen jäämistöstä on löytynyt ennen julkaisemattomia tekstejä matkan vaikutelmista. Ne on koottu Ville Laamasen ja H.K. Riikosen toimittamaan kirjaan (Olavi Paavolainen: Volga virtaa nyt Moskovaan – Kirjoituksia Neuvostoliitosta, Teos 2016).

Uusi teos antaa kalpean aavistuksen siitä, millainen Paavolaisen Neuvostoliitto-kirja olisi voinut olla. Kirjan toimittajat Laamanen ja Riikonen taustoittavat Paavolaisen hanketta ansiokkaasti. Ilman heidän panostaan kirja olisi jäänyt ohueksi.

Suurin odotuksin Neuvostoliittoon lähteneen Paavolaisen kirjahanke tyssäsi talvisotaan ja toiseen maailmansotaan. Suurta innoitusta ei enää löytynyt. Poliittinen tilanne oli muuttunut eikä mieskään ollut entisensä Synkän yksinpuhelun jälkeen.

Paavolainen innostui herkästi, kuten hänen kuvauksensa Nürnbergin puoluepäiviltä osoittavat. Natsien komeat kulissit tekivät häneen vaikutuksen. Ehkä hän haki vastaavaa haltioitumista Neuvostoliitosta.

Sodan jälkeen ei ollut syytä hurmioon. Kun illuusiot romahtivat, haihtuivat myös Paavolaisen suunnitelmat taivaan tuuliin. Nyt julkaistu kirja tuo kaivattua lisätietoa Paavolaisen suhteesta Neuvostoliittoon, vaikka mitään jymyjuttuja ei aineistoon sisällykään.

Paavolainen ei teksteissä puutu poliittisiin asioihin juuri lainkaan. Riikonen irvailee, että Paavolaista kiinnostaa Neuvostoliitossa enemmän olkien uusiokäyttö – siitä on yksityiskohtainen kuvaus – kuin suuret poliittiset linjat.

Parhaimmillaan Paavolainen on kuvatessaan Gruusian (Georgia) sotilastiellä Kaukasuksen maisemia. Tyyliniekka tyylittelee: "Auton pysähtyessä vallitsee ympärillä ajaton aavemainen hiljaisuus. Sitä rikkoo vain sulavan jään sihahtelu ja näkymättömien lähteiden kylmä kurnutus. On melkein kuulevinaan harmaina massoina matavan sumun huounnan."

Putous Kaukasuksen huipuilta Gruusian laaksoihin oli huimin autotaival, minkä Paavolainen muisti kokeneensa. Kahdeksan tunnin jännittävän matkan jälkeen hän saapui Tbilisiin, joka teki häneen suuren vaikutuksen, vaikka Gruusian sotilastie oli tarjonnut niin monta "häkellyttävän erilaista sensaatiota" sekä hänen näkö- että tuntoaisteilleen, että hän oli uusille vaikutelmille melkein turta.

"Kaupunki on kuin kuohuva kasa kiiltomatoja, joista heikoimmat säikkyen pyrkivät pakoon Rustavelin prospektia ja Kuran rantateitä kiitävien autojen valokeilojen, ahnaimpien hyönteisten, tieltä."

Paavolainen halusi olla edelläkävijä. Siksi hän haisteli poliittisia tuulia niin natsi-Saksassa kuin Neuvostoliitossa. Hän flirttaili sekä natsien että kommunistien kanssa sitoutumatta kumpaankaan.

Pettymysten jälkeen Paavolainen vaikeni, kirjoja ei enää syntynyt, hän lyöttäytyi yhteen Hertta Kuusisen kanssa, alkoholisoitui Radioteatterin päällikkönä ja kuoli vain 61-vuotiaana.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu