Jääkiekko yhdisti suomalaiset

Kun katsoi jääkiekon MM-kisojen loppuottelun jälkeen pettyneitä suomalaispelaajia, sääliksi kävi. Patrik Laine istui hajareisin jään pinnassa pää painuksissa. Itku ei ollut kaukana. Ketään ei naurattanut. Kanada oli parempi.

Pieni, urhea Suomi taisteli hyvin, mutta jäi hopealle. Mediassa kultaa kuulutettiin ennen loppuottelua jo varmana tapauksena. Ehkä joku oli varautunut siihenkin, että monien urotekojen jälkeen seuraa rangaistus eikä palkinto.

Pessimisti ei pety. Hopea on tietenkin hyvä suoritus, mutta kun odotukset olivat korkealla, ensi reaktiot finaalitappiosta olivat pettyneitä.

Suomen joukkueen suurin lataus taisi purkautua Venäjä-pelissä, jonka voittaminen takasi pääsyn loppuotteluun. Suomi-Venäjä -asetelmassa on aina erityinen lataus jo historiallisista syistä. Pieni vastaan suuri.

Riemulla ei ollut rajoja, kun nuori Sebastian Aho jallitti venäläisiä ja teki kaksi maalia. Ehkä joku ajatteli, että mikä ei onnistu suomalaisilta poliitikoilta, ei edes ennen vanhaan Paasikiveltä eikä Kekkoselta, onnistui nuorelta Aholta.

Nuoret jääkiekkoilijat ovat kuin Tuntemattoman sotilaan sankareita. Hyökätään, puolustetaan, taistellaan mies miestä vastaan, mutta aina ei löydetä oikeita aseita, vaikka kypärä on päässä, silmikko silmillä ja mailat tanassa.

Kovin moni asia ei enää yhdistä suomalaisia, mutta jääkiekko yhdistää. Pääministeri Juha Sipilä saattaa huokaista hiljaa mielessään, että kunpa saisi kansalaiset samalla tavalla yhteiseen rintamaan myös politiikan pelikentällä.

Jääkiekko on tarpeeksi yksinkertaista ja sitä on helppo seurata. Sehän näyttäytyy yksinkertaisten miesten nopeana pelinä, jonka nyrkkitappelut keskeyttävät tämän tästä, kuten jääkiekkofani ja kirjailija Tommi Melender on määritellyt. Ei siis mikään älypeli ainakaan tämän määritelmän mukaan.

Jääkiekko herättää suuria, alkukantaisia tunteita. Jääkiekon MM-finaalin katsominen voi olla lätkäfanille myös tuskallinen kokemus. Tommi Melender kuvaa omia tuntemuksiaan uudessa kirjassaan (Onnellisuudesta, WSOY 2016): "En todellakaan nauti olostani, kun katson jääkiekon MM-finaalia, jossa Suomi pelaa. Pelkään ja jännitän niin että melkein oksennan."

Pettymys finaalitappiosta haihtuu pikkuhiljaa. Hopeaa osataan arvostaa ajan myötä entistä enemmän.

Uuden ajan lätkäsankarit ovat nuoria ja ennakkoluulottomia, uusia siirtolaisia. He lähtevät vuolemaan kultaa rapakon taakse paremmin eväin kuin varhaiset siirtolaiset 1900-luvun alussa.

Kiekkoleijonille voi muistuttaa vanhasta viisaudesta, että voittamisesta voi iloita kunnolla vain se, joka tietää tarpeeksi häviämisestä.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu