Rooman viimeiset päivät

Moni uskoo ennustajia, joiden mukaan Euroopan unioni sortuu kansainvaellukseen, valtavaan ja hallitsemattomaan maahanmuuttoon, kuten muinainen Rooman valtakunta. Väite ei ole koko totuus edes Rooman tuhosta, mutta tutulta kuulostaa roomalaisen historiankirjoittajan Ammianus Marcellinuksen teksti vuodelta 376, kun hän kuvailee goottien epätoivoista muuttoa Roomaan. Kuvaus on kuin tämän päivän Välimereltä:

"He ylittivät jokea yötä päivää veneiden, lauttojen ja koverrettujen puunrunkojen päällä. Väkeä oli niin paljon, että vaikka joki oli kaikkein vaarallisimmillaan ja tulvi rankkasateiden takia, he yrittivät uida ja moni hukkui kamppaillessaan virran pyörteitä vastaan."

Euroopan unionia pelotellaan Hollannin pääministerin Mark Rutten tavoin Rooman valtakunnan kohtalolla, jos EU ei saa rajoja hallintaansa ja pysäytä pakolaisten jättitulvaa.

Dosentti Maijastina Kahlos on peruskysymysten äärellä, kun hän taustoittaa ansiokkaassa kirjassaan sitä, miten ja miksi mahtava Rooman valtakunta mureni (Maijastina Kahlos: Rooman viimeiset päivät, Otava 2016).

Ihan viimeisistä päivistä ei ole kyse, sillä kirja käsittelee Rooman valtakunnan 200-600 -lukuja, jotka olivat kriittisiä aikoja. Kahlos oikoo monia myyttejä ja väärinkäsityksiä. Aikakausi ei ollut pelkkää rappiota. Rooman valtakunnan pirstoutuminen oli myös uuden alku.

Muinaisen Rooman sortuminen kelpaa yhä keppihevoseksi poliittisiin väittelyihin. Rooman valtakunnan tuhoa verrataan Neuvostoliiton romahdukseen tai Brittien imperiumin hajoamiseen. Vai oliko Rooma samanlainen uskontojen, kielten ja kansallisuuksien sekamelska kuin nykyajan Yhdysvallat?

Tunnetun brittihistorioitsijan Niall Fergusonin mielestä hämmästyttävän samankaltaiset prosessit tuhoavat Euroopan unionia tänään kuin Roomaa 400-luvulla, kun "Eurooppa on antanut puolustuksensa murentua".

Mitään yhtä syytä Rooman hajoamiseen ei ole. Suositut mielikuvat ovat kuitenkin yhä voimissaan: roomalaiset kaatoi moraalinen rappio, liiallinen kristillinen uskonkilvoittelu, vesijohdoista levinnyt lyijymyrkytys tai leväperäinen taloudenpito.

Rappioteorian klassikko on Edward Gibbon 1700-luvulta. Hänen mielestään Rooman tuho oli ihmiskunnan historian suurin ja ehkä kaikkein kauhein näytös. Rappion siemenet oli kylvetty 100-luvun loistossa, jolloin ihmiskunta oli "onnellinen ja kukoistava".

Suomessa Edwin Linkomies selitti 1950-luvulla Rooman tuhon syyksi sen, että roomalaisten moraali romahti eikä heillä ollut enää arvoja puolustettavanaan. "Kun ei ollut arvoja, joita olisi haluttu puolustaa, valtakunta hajosi ulkoisten voimien rynnistykseen."

Rooman rappion syntipukeiksi kelpaavat myös naiset. Roomalaisten naisten saavuttama vapaus ja vaikutusvalta vaaransivat kuulemma perheinstituution, kun taas germaanien kansainvaelluksen menestyksen syinä olivat perhe ja avioliitto.

Roomasta ja naisista oli mielipide myös Sepeteuksella Aleksis Kiven Nummisuutareissa: "Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä. Mikä häpeä!"

Rooman tuhon taustoja dosentti Kahlos esittelee viileästi ottamatta jyrkkää kantaa eri teorioihin. Kansantajuisena perusteoksena Rooman viimeiset päivät palvelee hyvin kaltaistani amatööriä. Syventävä osuus kirjan lopussa olisi tehnyt terää.

Lopullista totuutta Roman tuhosta ei ole eikä tule. Historia on siitä mielenkiintoista, että uudelleenarviointi ei lopu koskaan.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu