Toisinajattelijoiden Suomi
Kun tietokirjailija nimeää Suomen johtavaksi toisinajattelijaksi Urho Kekkosen, mutta ei esimerkiksi hänen kovimpia kriitikkojaan Veikko Vennamoa, Kauko Karetta, Tuure Junnilaa tai Georg C. Ehrnroothia, lukija on ihmeissään. Mistä on kysymys?
Tasavallan presidentti, Suomen ylin vallankäyttäjä, on toisinajattelija, mutta hänen ankarat arvostelijansa eivät. Tällainen asetelma rakennetaan juuri ilmestyneessä kirjassa (Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi, Into 2016). Kirja esittelee 47 toisinajattelijaa intuition kautta, kuten kirjailija itse sanoo menetelmästään.
Salminen siteeraa Kielitoimistoa, jonka mukaan toisinajattelija on virallisen ajatussuunnan vastaisia mielipiteitä julkisesti esittävä henkilö. Toisaalla hän huudahtaa: "Luoja tai Kekkonen meitä varjelkoon tilanteesta, jossa vallalla ei ole vastavoimaa."
Miksi sitten Vennamo, Kare, Junnila tai Ehrnrooth eivät Salmiselle kelpaa toisinajattelijoiksi? Selitys on erikoinen: "Tämä perustuu siihen, että useimmat heistä ovat taustojensa vuoksi olleet tiiviisti sidoksissa moniin julkisiin ja puolisalaisiin porvarillisiin järjestöihin."
Niin sanottuja porvarillisia toisinajattelijoita Salminen ei laske toisinajattelijoiksi. Kirjailijalle toisinajattelijoita ovat vain ne, jotka ovat käyneet taistelua porvarihegemoniaa vastaan, "käytännössä itsenäisen Suomen alusta lähtien vallassa ollutta vanhaa porvarillista maailmankatsomusta vastaan".
Salmisen perustelu sille, miksi Kekkonen saattoi olla koko itsenäisen Suomen 100-vuotisen historian johtava toisinajattelija, herättää varmasti vastaväitteitä: "Ainoa mies, joka kykeni edes jokseenkin tasapäiseen kamppailuun porvarihegemoniaa ja sen takana piilottelevaa Suurta Rahaa vastaan?"
Eihän tätä nyt ihan vakavasti voi ottaa. Kirjailijalla on tietysti oikeus valita näkökulmansa, mutta ei Salmisen teos mikään kokonaiskuva suomalaisista toisinajattelijoista ole. Kirjan nimi johtaa harhaan. Kuva toisinajattelijoista on toispuoleinen.
Elossa olevista ex-poliitikoista Salmisen listalle pääsevät vain Jörn Donner, Esko Seppänen ja Terho Pursiainen. Kaikki kuolleet poliitikko-toisinajattelijat ovat vasemmistolaisia. Muutama esimerkki: Arvo Salo, Oskari Tokoi, Eetu Salin, Yrjö Mäkelin, Yrjö Kallinen, K.H. Wiik ja Hella Wuolijoki.
Kekkosen lisäksi presidenteistä toisinajattelijan kunniamaininnan saa K.J. Ståhlberg. Seuraavista nimistä minäkin olen samaa mieltä: Pentti Linkola, Erno Paasilinna, Pentti Haanpää ja Samuli Paronen.
Luettuani kirjan tulin siihen johtopäätökseen, että olemme kaikki toisinajattelijoita, kun oikein silmin katsotaan.
”Kun tietokirjailija nimeää Suomen johtavaksi toisinajattelijaksi Urho Kekkosen — lukija on ihmeissään. Mistä on kysymys?”
– Siitä, että tietokirjailija ajattelee toisin.
Ilmoita asiaton viesti
P.S. kirjan kirjoittaja lienee sama Matti Salminen, joka on kirjoittanut käypäisen elämäkerran Pentti Haanpäästä (ei varmaa kuulu bassommekaan :).
Ilmoita asiaton viesti
No johan on hupaisaa – tai ehkä pikemminkin mautonta. Kekkosen aika muistetaan äärimmäisestä suvaitsemattomuudesta kaikkia vähänkin toisella lailla ajattelevia kohtaan. Myöskään Neuvostoliiton toisinajattelijoita, joihin termillä alun perin viitattiin, ei sopinut liiaksi ymmärtää, ja esim. Solzhenitsynin julkaiseminen lopetettiin kesken kaiken.
NIitä, jotka Kekkosen aikana saivat kärsiä toisinajattelustaan, voisi mainita enemmänkin, kuten Demarista potkut saaneen Simpan. Muutamaa irvileukaista taiteilijaa, kuten Kari Suomalaista ja Veikko Huovista, oli pakko jotenkuten sietää suuren kansansuosion takia.
Ilmoita asiaton viesti
Olen lukenut Salmisen kirjan Pentti Haanpään tarina, joka oli hyvä. Salminen on toimittanut muitakin Haanpää-kirjoja viime vuosina.
Ilmoita asiaton viesti
Kekkosen Ex-Libris jo sen osoittaa, että vastavirtana ukko polkee.
Ilmoita asiaton viesti
Jos tarkastellaan tosinajattelija-käsitettä pelkästään Kekkosen itsensä kohdalla niin väite pitää ehkä hyvinkin paikkansa. Kekkonen muutti kelkkaansa sodan aikana suhteessa NL:oon täysin päinvastaiseksi. Kekkonen, joka kirjoitti nuoruudessaan NL:sta aika rajuinkin sanankääntein ja sodan syttyessä vielä rajummin, kannatti talvisodan jatkamista eduskunnassa maaliskuussa 1940 eikä siis rauhantekemistä, johon hallitus lopulta päätyi.
Sama mies kuului kuitenkin eduskunnassa ns. rauhanoppositioon, joka näki, että NL:n kanssa pitää pyrkiä rauhaan, ei sodanjatkamiseen. Ja tämä tapahtui vuonna 1943.
Oli se ihmeellinen äijä. Pysyiköhän se edes itsekään omien ajatustenjuoksujensa perässä.
Heh.
Ilmoita asiaton viesti
Niiltä, jotka kaipaavat ”Kekkosta takaisin”, pitäisikin aina varmistaa, minkä aikakauden Urkkia he tarkoittavat. 1920-luvun urheilijanuorukaista, 1980-luvun dementikkoa, vai jotain siltä väliltä?
Ilmoita asiaton viesti
Mites olis tämä Urkki:
Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä 38/1942 (Hävityksen siunaus): ”Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys ja tuho, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan. Jos jatkuva taistelu vielä aiheuttaa sanokaamme kymmenen miljoonan venäläisen liianaikaisen poismenon, saattaa se suorastaan merkitä meille vuosikymmenien rauhaa.”
Ilmoita asiaton viesti
… ja kaksi vuotta myöhemmin:
Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä 41/1944: ”Se äkillinen muutos, joka on tapahtunut Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, edellyttää myös muutosta ajattelutavassamme. Kysymyksessä on vaikea sielullinen prosessi eräällä kaikkein kipeimmällä alalla, mikä suomalaiselle voi tulla eteen, suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja venäläisiin.”
Ilmoita asiaton viesti
Samaa voi kysyä Väyrysestä, jonka oppi-isä UKK oli. (Siis kommentti Seppo Hildénille.)
Ilmoita asiaton viesti
No Pate ei ehkä itse itselleen ole koskaan ollut toisinajattelija, eli miehen ajatukset eivät ole muuttuneet, mutta puolueen sisällä kylläkin mies on mitä suurimmin toisinajattelija.
Heh.
Ilmoita asiaton viesti