Lupaavasta mailerista kypsä kirjailija
Kirjailija Riikka Pulkkinen, 36, oli juniorina Oulun Pyrinnön lupaava ja kunnianhimoinen yleisurheilija, 800:n ja 1500:n metrin juoksija. Hän asetti tavoitteekseen olympiavoiton. Hän treenasi kuitenkin liikaa, tuli ylikunto-ongelmia ja urheilu-ura päättyi 18-vuotiaana.
Se oli tappio urheilulle, voitto kirjallisuudelle, mutta ylikunto vaanii myös kirjailija Pulkkista. Kun lukee hänen uusinta kirjaansa (Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma, Otava 2016), tulee välillä mieleen, että nyt kirjailija yrittää vähän liikaa.
Mutta ei syytä huoleen. Lopputulos on hyvä.
Jos aikoo pysyä kärryillä, mitä suomalaisessa nykykirjallisuudessa tapahtuu, on luettava naisten kirjoittamia kirjoja. Tämän syksyn kirjallisia naisia ovat Pulkkisen lisäksi mm. Krohn, Kähkönen, Saisio, Hassinen, Rytisalo, ja lista pitenee, kun joulu lähestyy.
Riikka Pulkkisen uutuus kertoo perhetragedian kautta Euroopasta, Berliinistä, vapaudesta ja monenlaisista muureista. Muurit kuitenkin murtuvat pikkuhiljaa niin Berliinissä kuin teatterin näyttämöllä, ja vaikenemisen muurikin osoittaa murtumisen merkkejä.
Kirja etenee äidin ja tyttären rinnakkaisina kertomuksina. Aurelia syntyi kaksoissiskonsa kanssa samana päivänä, kun Berliinin muuri murtui: ”Oli kaksi tyttöä, jotka leikkivät länttä ja itää, oli muuri, raja, joka jakoi maailman todelliseen ja mahdolliseen, oli kesäpäivä joka muutti kaiken ja nyt on aivan toinen aika.”
Pulkkisen tekstiä on helppo lukea, mutta hän kirjoittaa sillä tavalla salakavalasti, että joutuu toistuvasti kysymään, mitä kirjailija ajaa takaa.
Kirja rönsyilee ja hajanaisuus vaanii nurkan takana. Asiaa on paljon. Tuntuu, että teksti hajoaa taivaan tuuliin. Yksi koulukunta saattaisi neuvoa, että rönsyt pois, toinen, että anna palaa. Makuja on moneksi. Pulkkinen onnistuu lopulta kiepauttamaan langat käsiinsä.
Kirjan selkeimmäksi hahmoksi kasvaa Aurelian äiti, josta pidin enemmän kuin tyttärestä. Johtunee korkeasta iästäni, että äidit ja isoäidit kiinnostavat tyttäriä enemmän.
Äiti teki Berliinissä 20 vuotta sitten kohtalokkaan virheen, joka siitä lähtien varjosti kaikkien perheenjäsenten elämää. Isä jäi surunsa vangiksi ja sairastui vakavasti. Näyttelijätytär Aurelia elää outoa elämää kahdessa todellisuudessa varjo aina kintereillään, kuten kirjan kansikin osoittaa.
Kun tehdään yhteenvetoa syksyn kotimaisista kirjoista, veikkaan, että Pulkkisen teos luokitellaan yhdeksi parhaista. Lupaavasta mailerista on kasvanut kypsä kirjailija.
” mutta hän kirjoittaa sillä tavalla salakavalasti, että joutuu toistuvasti kysymään, mitä kirjailija ajaa takaa”
Ei ole Pulkkinen ainoa nykykirjailija joka tällaista harrastaa. Yksinkertaisempi lukija ajautuu usein tilanteeseen että epäilee (aiheesta?) omaa vastaanottokykyään, vielä yksinkertaisempi kohdistaa syytöksiä kirjailijalle, moittii konstailusta, tekotateellisuudesta. Keskivertolukija ei välitä, porskutaa vaan eteenpäin kun lukee kirjaa vain juonen vuoksi.
Mutta miksi, ihan oikeasti, kirjailijat tekevät tekstiään vaikeaselkoiseksi? Oma arvaukseni on että pakottaakseen lukijan todella paneutumaan, pysähtelemään, mietiskelemään juuri lukemaansa lausetta tai kappaletta. Ei nyt Pulkkinen muta saattaa joku muu joskus tavoitella jonkunsortin taiteellisuutakin.
Ilmoita asiaton viesti