Kun Turku paloi poroksi

Turkulaisia on pilkattu ennen ja nyt, mutta kenraalikuvernööri Kustaa Mauri Armfeltin pilkkaa vuodelta 1810 on vaikea ylittää: "Turku on tyytymättömyyden ja kateuden tyyssija, pahanhajuinen koirankolo, jossa on kurjat katukiveykset ja maailman huonoin kansalaishenki. Turkulaiset ovat inhottavaa roskaväkeä, ja koko kaupunki pitäisi polttaa poroksi."

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Turku todella paloi poroksi, mutta sitä ei Armfelt enää ollut näkemässä. Hän kuoli 1814.

Turun palo vuonna 1827 on ollut niin tulenarka aihe, että siitä ei ole kirjoitettu edes yhtään romaania ennen tätä syksyä. Aukon paikkaa komeasti Mike Pohjola, jonka kirja (Mike Pohjola: 1827, Gummerus 2016) nousee viime vuosien kiinnostavimpien historiallisten romaanien joukkoon.

Pohjoismaiden historian suurin kaupunkipalo tuhosi kolme neljäsosaa Turusta, joka oli Suomen suurin kaupunki. Kodittomaksi jäi 11 000 ihmistä. Palosta alkoi Turun alamäki, sillä yliopisto ja lukuisat virastot siirrettiin palon jälkeen Helsinkiin, josta oli tullut pääkaupunki 1812.

Pohjola järjestää sellaisen karnevaalin ja sanallisen tulituksen, ettei paremmasta väliä. Kirjan sivuilla seikkailevat aikansa kaikki merkittävät suomalaiset, paikalliset venäläiset vallanpitäjät ja vakoilijat sekä tavalliset turkulaiset. Pönötys on kaukana. Henkilöt ovat lihaa ja vertaa.

Tulipalo alkoi Hellmanin talosta, jonka poika Elias palaa runonkeruumatkaltaan Karjalasta juuri ennen paloa yhdessä palvelijansa Jussin kanssa. Ihanteet ja todellisuus törmäävät, kun miehet saapuvat Turkuun. Käydään seuraava vuoropuhelu:

"Vedä keuhkoihisi ahnaasti tätä ilmaa, Jussi", Elias kehotti. "Siinä kantautuu eurooppalaisen sivistyksen tuoksu. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vieno aromi sekä kaupungin tuhatvuotisen historian täyteläinen parfyymi."
"Jaa", Jussi vastasi. "Munst täällä haisee paska."

Jälkikäteen katsottuna monella oli motiivi polttaa Turku. Ikuiseksi arvoitukseksi taitaa kuitenkin jäädä se, kuka sytytti roihun ja miksi. Olivatko asialla Ruotsin uuden kuninkaan agentit vai tsaarin salainen poliisi, kauppaneuvoksen ahneus, piian viha vai ylioppilaiden vallankumoushaaveet. Kaikkien motiiveja romaanissa tutkitaan ansiokkaasti.

Parhaimmillaan Pohjola on, kun hän kuvaa Turkua ja sen ihmisiä ennen tulipaloa. Kuvaus turkulaisen eliitin naamiaisista Brinkkalan talossa juuri palon alla on vauhdikas ja vaikuttava. Silloin juhlitaan kuin viimeistä päivää.

Pohjola on omaksunut Antti Tuurin periaatteen, jonka mukaan kaikki mikä löytyy historiankirjoista, täytyy olla täsmälleen oikein. Muuten vain kirjailijan kekseliäisyys on rajana. Turun palo antaa mielikuvitukselle paljon tilaa, koska kirjallisia lähteitä on vähän.

Annetaan viimeinen sana Elias Hellmanille: "Kaupunki oli palanut, mutta periturkulainen ahneus, pikkusieluisuus, syyttely ja hännystely, ne eivät palaneet tulessakaan."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu