Loistava Leikola – sata vuotta, tuhat sivua

Ernest Hemingway räyhää kapakassa Pariisissa vuonna 1928 eräälle Bill Bullittille, joka on kirjoittanut Yhdysvalloissa hyvin menestyneen hömppäkirjan: "Helvetti, äijä! Kenelle sinä oikein kirjoitat? Sensaatioavainromaania kyltymättömälle rahvaalle vai hienostopierupaskaa joillekin kriitikoille sen sijaan että kirjoittaisit jotakin millä on merkitystä."

Keskustelu on katkelma Markus Leikolan järkälämäisestä, lähes tuhatsivuisesta kronikasta, joka kattaa kokonaisen vuosisadan, 1900-luvun (Markus Leikola: Uuden maailman katu, WSOY 2016). Leikola on ottanut hyvin onkeensa Hemingwaylle keksimänsä repliikin. Leikolan kirja on yksi syksyn merkittävimmistä.

Kustantaja määrittelee kirjan maagiseksi realismiksi. Se on todellisiin historiallisiin tapahtumiin perustuva Leikolan mielikuvituksella sävytetty romaani. Kirjan sivuilla seikkailevat todelliset henkilöt: Stalin, Lenin, Trotski, Roosevelt, Churchill, Kennedyt, Reagan…Lista on pitkä.

Alusta loppuun tapahtumia kommentoi ja yhteenvetoja tekee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista tuttu professori Woland.

On mahdotonta lyhyessä blogissa ryhtyä selittämään kirjan sisältöä eikä kannata ryppyotsaisesti miettiä, mikä on totta, mikä tarua. Leikolan tarina on yksi mahdollinen selitys siitä, miten tähän on tultu.

Egon Friedell kirjoitti Uuden ajan kulttuurihistoriassaan, että kaikki mennyt tapahtuminen näyttäytyy meille "maagillisen tapahtumisen hohteessa ja tuoksussa, juuri tässä on kaiken historialla-askaroimisen pääviehätys". Kaikki historia on satua, mythosta. Leikola lienee Friedellinsä lukenut.

Maagisen realismin mestari Bulgakov vilahtaa suurlähettiläs Bill Bullittin vastaanotolla Moskovassa. Lyhyen keskustelun aikana Bulgakov esittää suurlähettiläälle toteavan, retorisen kysymyksen: "Niin että sepite olisi enemmän totta, kun kerron jostakin, mitä olen itse nähnyt?"

Bill Bullitt, joka on yksi Leikolan kirjan päähenkilöistä, oli oikeassa elämässäkin Yhdysvaltain suurlähettiläänä sekä Moskovassa että Pariisissa.

Yksi oivaltavimmista katkelmista on Leikolan laaja kuvaus vuoden 1943 Teheranin konferenssista, jossa Churchill, Roosevelt ja Stalin tapasivat. Illallisia pidettiin ja maljoja nostettiin ja kaikki pitivät toisistaan, vaikka Churchill vähän murjotti jäätyään kolmanneksi pyöräksi.

Aina epäluuloinen Stalin oli niin tyytyväinen lähtöhetkillä, että saattoi tokaista Molotoville Teheranin lentokentällä: "Saat valita, millä koneella haluat lentää! Minulle on yksi lysti. Tämän jälkeen voin lentää toistekin!"

En tiedä, millaisia kirjallisia esikuvia Leikolalla on, mutta itselleni tuli Uuden maailman katua lukiessa mieleen muiden muassa Marcel Proust ja Kadonnutta aikaa etsimässä, Olavi Paavolainen ja Nykyaikaa etsimässä, Jörn Donner ja Maailmankirja ja tietysti Matti Klinge ja Kadonnutta aikaa löytämässä.

Kadonnutta aikaa, tosin Uuden maailman kadulla, etsii ja yrittää löytää Leikolakin. Hän on yhdistänyt laajat tietonsa ja lukeneisuutensa kokonaisuudeksi, josta syntyi hänen ensimmäinen romaaninsa.

Kun kyseessä on lähes tuhatsivuinen tiiliskivi, ärhäkän kriitikon ensimmäinen ohje kuuluu yleensä, että puolet pois. Nyt on kuitenkin tarjolla sellaista herkkua, että en viitsi takertua pikku seikkoihin.

Heittäydyin kritiikittä kirjailijan matkaan ja matkan jälkeen on loppulausunnon aika, ja se on tässä: Loistavaa, Markus Leikola!

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu