Finis Finlandiae – erään palkinnon loppu

Kun Hannu Mäkelälle soitetaan vuonna 1995, että hän on voittanut kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, hänen ankara päänsärkynsä pahenee. Mitään iloa hän ei tunne, pikemminkin ahdistusta.

Mäkelä kertoo Finlandia-tunnelmiaan muistelmiensa juuri ilmestyneessä viidennessä ja näillä näkymin viimeisessä osassa (Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus, Tammi 2016). Finlandian Mäkelä sai Eino Leino -romaanillaan Mestari.

Idiootiksi Mäkelä tunsi itsensä varsinkin kun "pääsantarmi" kertoi puheessaan, että aikoi ensin antaa palkinnon toiselle, mutta lähti kävelylle ja sen aikana muutti mielensä. Valitsija (Kansallisteatterin pääjohtaja Maria Liisa Nevala), jonka nimeä Mäkelä ei mainitse, päätti puheensa sanoihin: "Kaikesta huolimatta olen päättänyt antaa palkinnon Hannu Mäkelälle."

Yhden luvun muistelmissaan Mäkelä on otsikoinut Finis Finlandiae. Siinä hän ennustaa Finlandia-palkinnolle synkkää loppua: "Koko sirkus on jo liian monta kertaa koettu ja nähty. Sama näytelmä esitetään joka vuosi kuin uutena. Koko kisa tulee vuosien myötä loppumaan ja päättynee T.S. Eliotin sanoin: not with a bang but a whimper – ei paukahtaen, vaan kitisten."

Kirjallisuudelle Finlandia-palkinnosta, tästä "neronluomasta", ei Mäkelän mielestä ole mitään ihmeellistä koitunut. Kiinnostavaksi tehdään vain yksi kirja, muut jäävät jalkoihin. Raha ratkaisee: "Mammona istahtaa hengen päälle ja kiusaa ja tukehduttaa sitä tyynesti kuin saalistava kissa hiirtä. Taide kelpaa vain, jos on myytävissä."

Muistelmien nyt julkaistu osa alkaa vuodesta 1987, kun Mäkelä irtisanoutuu Otavasta ja aloittaa vapaana kirjailijana suurin toivein. Aluksi hän ei oikein tiedä, mitä tällä uudella vapaudellaan tekisi. Viina virtasi, naisia tuli ja meni ja hauskaa pidettiin vaikka väkisin, kunnes tarpeeksi hölmöiltyään Mäkelä lopetti viinan juonnin kokonaan.

Kirjan alkuosa on viinanhuuruista naistenmiehen elämää. Mäkelä kertoo avoimen tuntuisesti möhläyksistään ja muista ongelmistaan niin Neuvosto-Venäjällä, Virossa kuin Suomessa. Loppuosa raitistumisen jälkeen keskittyy lukuisten matkojen kuvauksiin. Mäkelä hakee innoitusta kirjoihinsa Casanovan, Eino Leinon ja L. Onervan jalanjäljillä pitkin ja poikin Eurooppaa.

Tästä muistelmien viimeisestä osasta jää hieman väsähtänyt olo. Kirja on kuin kertauskurssi siitä, mitä Mäkelä on jo aiemmin kirjoittanut. Mukana vilahtavat kautta linjan vanhat ystävät Antti (Tuuri) ja Erno (Paasilinna) sekä vanhemmat kirjalliset sankarit Casanovasta Eino Leinon kautta L. Onervaan.

Mäkelän tekstiä on helppo lukea ja kyllä se koukuttaakin. Tirkistelijöille Mäkelä annostelee sopivasti täkyjä, paljastaa epämääräisiä naisjuttujaan, mutta vakituisista naissuhteistaan hän kirjoittaa kuin käsijarru päällä. Ei hän rupea repostelemaan epäonnistuneita avioliittojaan, mikä onkin tyylikäs ratkaisu.

Ihminen muistaa, mitä haluaa eikä muistelmia lukiessa aina voi olla varma, mikä on faktaa, mikä fiktiota. Tähän Mäkeläkin ohimennen viittaa, kun on valinnut yhdeksi kirjansa motoksi Helsingin Sanomista poimimansa tutkija Samuel Pihan lausunnon: "Ihminen on tietolähteenä huono, jos hänen annetaan itse kertoa käyttäytymisestään, kokemuksistaan tai ominaisuuksistaan."

Ammattimies, ehdottomasti, on tämä akateemikon arvonimellä aateloitu kirjailija Mäkelä.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu