Häpeä, kunnia ja provokaatio
Kohuja tulee ja menee. On kohutaiteilijoita, kohukirjailijoita, kohupoiitikkoja. Jos kohua ei muuten synny, se synnytetään. Sosiaalinen media on kohujen kultakaivos.
Kohujen ympärillä pyörii Matti Mäkelän uusi kirja, joka perustuu hänen tänä syksynä tarkastettuun väitöskirjaansa ("Tämä ei ole taidetta" – Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan, Siltala 2016).
Esseissään Mäkelä käy läpi Suomen taiteen lähihistorian seitsemän kohua Hannu Salaman Juhannustansseista Teemu Mäen kissantappovideon kautta mustaan Mannerheimiin. Mäkelän näkökulma on tabuja rikkovassa taiteessa, "kun häpeästä tuli kunniaa ja provokaatio". Häpeä kannatti kärsiä tulevan kunnian tähden.
Kirjoituskokoelman kiintoisinta antia on pohdinta uusista tabuista, joista poliittinen korrektius on Mäkelän mukaan kuin uusi uskonto. Se on maailmankatsomuksena syrjäyttänyt uskonnolliset tabut. Syntiset tuomitaan nyt poliittisen korrektiuden alttarilla.
Mäkelä kirjoittaa, että poliittiseen korrektiuteen sitoutuneet, itseään suvaitsevina pitävät kiihtyvät ja sulkevat joukostaan huomattavasti nopeammin kuin uskovaiset ennen.
Kristilliset piirit tuomitsivat Salaman Juhannustanssit kristillisten arvojen vastaisena. Mäkelä panee kristillisten arvojen tilalle termin poliittinen korrektius ja väittää, että reaktio Juhannustansseihin oli vastaava kuin "tämän modernisaation pyhän ilmaisun (poliittinen korrektius) karkea rikkominen nykyaikana olisi".
Kirjailijoiden vapaus on Mäkelän mielestä kaventunut selvästi 1970-luvulta. Hän väittää, että esimerkiksi Veikko Huovisen Rasvamaksan kertomusta 'Pystyyn marinoitu nainen' olisi nyt täysin mahdoton julkaista.
Onko poliittinen korrektius mennyt jo liian pitkälle, kun se poistaa puheesta luovuuden ja kaoottisuuden, sallii vain yhden oikean tavan puhua ja toimia? Tuore esimerkki tulee Yhdysvalloista: Donald Trump rikkoi korrektit pelisäännöt ja voitti. Alkaako nyt uusi aika?
Mäkelän paikoin teoreettinen pohdiskelu herättää paljon kysymyksiä siitä, mihin olemme menossa. Ytimessä on sananvapauden ja demokratian suhde. Yksi kysymys kuuluu, millä oikeudella länsimaat pakkovievät omia arvojaan islamilaisiin maihin, pilkkaavat heidän ajatuksiaan ja arvojaan?
Mäkelä viittaa pariisilaisen pilalehden tapaukseen ja kirjoittaa, että kulttuurissa on jotain pahasti vialla, jos sen huipputaiteilijat menevät vuodesta toiseen aamulla töihin pilkatakseen muiden ihmisten arvoja.
Kirjan ansioihin kuuluu se, että Mäkelä kuuntelee myös niitä, jotka ovat loukkaantuneet tabujen rikkojien ja pilkkaajien teoista. Viesti on se, että holtiton sananvapauden käyttö ei maailmaa pelasta. Mäkelän reseptejä ovat vastuu ja vuoropuhelu: on istuttava yhdessä tasa-arvoisina "herrattomaan pöytään".
Tuskinpa tänään vakiintunutkaan kirjailija saisi Veitikkaa julki?
Ilmoita asiaton viesti