Almasta jäi Alman kaipuu

Aloin lukea tämän vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi valittua kirjaa (Hanna Weselius: Alma! -WSOY 2016) siinä uskossa, että se on tarina Alma Mahlerista, säveltäjä Gustav Mahlerin puolisosta. Luulin, että se on samankaltainen kuin Raija Orasen Ackté!, kun kirjojen nimissäkin on harvinainen huutomerkki.

En olisi voinut pahemmin erehtyä. Weseliuksen ja Orasen kirjat ovat täysin erilaisia, mutta niissä on myös kiintoisia yhtymäkohtia. Alma Mahler (1879-1964) ja Aino Ackté (1876-1944) olivat suunnilleen samanikäisiä. He olivat lahjakkaita taiteilijoita, mutta heidän ratkaisunsa poikkesivat totaalisesti toisistaan.

Ackté lähti jo alle kaksikymppisenä rakentamaan tietoisesti oopperatähden uraa Pariisiin kunnianhimoisen äitinsä siipien suojassa. Ainon urakiitoa eivät miehet estäneet, vaikka hän menikin naimisiin nuorena.

Säveltäjän uraa aloitellut Alma Mahler taas alistui miehensä tahtoon ja lopetti säveltämisen, kun meni naimisiin Gustavin kanssa. Alman sävellyksiä on tallessa alle 20. Alma uhrautui, kuten niin moni nainen ennen häntä ja hänen jälkeensä.

Myöhemmin Alma niitti mainetta miestennielijänä. Hänellä riitti miehiä joka lähtöön. Hän oli sekä säveltäjän, arkkitehdin että kirjailijan leski ja maineikkaan kuvataiteilijan Oskar Kokoschkan rakastajatar ynnä muuta.

Olin lukenut Weseliuksen Almaa yli puolivälin ennen kuin hyväksyin, että kirja ei olekaan tarina Alma Mahlerista. Alma on lähtökohta, mutta vain sivuhenkilö romaanin kokonaisuudessa. Kun olin mukautunut tilanteeseen, kirjakin alkoi tuntua paremmalta loppua kohti.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon valitsijaraadin mielestä Alma! on naisiin kohdistuvan raivon kuvaus, mutta vesittää sitten asian sanomalla, että naiseus ei ole Weseliuksen kirjan aihe. "Sen aihe on se, että puhuessamme yhdestä ihmisestä puhumme aina kaikista ihmisistä."

Naisille raivoajat eivät aina ole miehiä, kuten seuraava tyylinäyte kirjasta osoittaa: "Kuka sinua, Alma, haukkui juoppoa hautajaishevosta muistuttavaksi paisuneeksi valkyyriaksi? Muistatko? Se ei ollut mikään kaksilahkeinen tonttu, kuten nämä muut, ei, sen solvauksen esitti nainen."

Tuo nainen oli kirjailija Claire Goll. Hänet toivotetaan Weseliuksen kirjassa solvausten säestyksellä tervemenneeksi "siihen erityiseen paikkaan helvetissä, jossa kihisevät ne naiset, jotka eivät tue toisiaan".

Alma! rakentuu neljän erilaisissa maailmoissa elävän naisen tarinoista. Päähenkilöksi kasvaa lopulta Aino, nykypäivän yksinhuoltaja ja kuvataiteilija, joka potee monenlaista maailmantuskaa.

Almassa on paljon hyvää. Tarinat on hyvin kirjoitettu, kieli on runollista, mutta silti: kylmäksi ne jättivät ja etäisiksi jäivät. Kuuntelen mieluummin kuiskauksia kuin huutoa.

Palkintopuheessaan Weselius sanoi, että taiteen pitää olla arvaamatonta, vaarallista ja aina lähellä katastrofia. Tuskin Weseliuksen proosa kovin vaarallista on kenellekään, vaikka paatosta ja julistusta riittää.

Sen sijaan arvaamaton Alma! on ehdottomasti. Minäkin odotin Almaa, mutta hän ei koskaan saapunut. Jäljelle jäi kaipuu tietää lisää tästä erikoisesta naisesta.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu