Lauri Viita – sanojen kirvesmies

Kirjailija Lauri Viidan (1916-1965) syntymästä on kulunut sata vuotta (17.12.2016). Juhlavuoden kunniaksi joukko tutkijoita on julkaissut 11 esseetä kirjailijasta ja hänen tuotannostaan (Olli Löytty ym: Luojan palikkaleikki – esseitä Lauri Viidasta, Teos 2016).

Viita kirjoitti vain neljä runokokoelmaa ja kaksi romaania, mutta hänen tuotantoaan on tutkittu paljon; on väitöskirjoja ja graduja, hänestä on tehty näytelmiä ja elokuvia.

Jo Viidan runokokoelmien nimet antavat viitteen siitä, millaisesta kielellä leikittelijästä on kysymys: Betonimylläri, Kukunor, Käppyräinen ja Suutarikin, suuri viisas.

Viita oli aivan poikkeuksellinen ilmiö. Hänen tapansa käyttää suomen kieltä tuo mieleen, kuten professori Yrjö Varpio arvioi, kieltä opettelevan lapsen innon maistella sanojen sävyjä ja taivutella niiden muotoja oikkujensa mukaan.

Viita oli sanojen ja lauseiden kirvesmies. Ammatiltaankin hän oli kirvesmies, kunnes ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi 1948. Lukion hän oli jättänyt kesken.

Aikalaisten oli vaikea lokeroida Viitaa mihinkään ryhmään. Runot ovat niin villiä ja omalaatuista helskyttelyä, että ne eivät sovi ahtaisiin raameihin. Kuten esseekokoelmassa todetaan, Viita elää samanaikaisesti suuruudessa ja pienuudessa, kaikkivaltiudessa ja lapsenomaisuudessa. Hän oli aina keksimässä jotain uutta.

Tänä päivänä tunnetuin Viidan runoista lienee Alfhild, jota ei voi välttyä kuulemasta äitienpäivänä: "Äidit vain, nuo toivossa väkevät, / Jumalan näkevät. / Heille on annettu voima ja valta / kohota unessa pilvien alta / ja katsella korkeammalta." Alfhild oli Viidan äiti.

On kiinnostavaa lukea, miten nykypäivän tutkijat analysoivat Viidan tuotantoa. Tulkintoja riittää, mutta Viitaa voi lukea myös vapautuneesti ja kepeästi kielestä nauttien, kuten Eeva-Liisa Manner, joka aikoinaan kirjoitti Kukunorista:

"Ah, mikä kirja! Viisas ja visainen ja mahdottoman hauska. Ota nyt sitten selvää, mikä siinä on ylintä viisautta, mikä pelkkää lorua. Minä puolestani en yrittänytkään ottaa selvää Kukunorin kaikista arvoituksista – enkä ymmärrä, miksi pitäisi ottaakaan. Ratkaisuja voi olla lukemattomia – taikka sitten ei yhtään."

Otetaan Kukunorista esimerkiksi runo Tikanpolkka. Professori Yrjö Varpion mielestä se on kokoelman avainruno, joka pilkkaa taidetta ymmärtämätöntä arvostelijaa. Kun emme ole täysin perillä 1950-luvun kirjallisista intohimoista, nauttikaamme runosta muuten vaan:

"Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka jäistä kuusta hakkaa,
jotta koko kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
taikka
vaikka
silkka pilkka sakka rokka rikka
joka kukon kurkkuun poukkaa
eikä edes ensimmäistä
pitkää, pätkää, umpijäistä
käppyräistä
soukkaa
toukkaa
koskaan moukan noukkaan koukkaa
viisivarvastikka."

Lauri Viita kuoli joulukuussa 1965 auto-onnettomuudessa. Samana päivänä julkaistiin Parnassossa Viidan runosikermä Onni, joka päättyy näin: "Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä."

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu