Parhaat kirjat 2016
On aika valita viimevuotiseen tapaan vuoden parhaat kirjat. Lista käsittää kotimaisen kaunokirjallisuuden. Valinnat olen tehnyt niistä kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut. Paljon on jäänyt lukemattakin, ja erityisesti harmittaa, että en ole ehtinyt lukea Riitta Jalosen kirjaa (Kirkkaus, Tammi), jota on paljon kehuttu.
En ottanut listalle Finlandia-palkintoehdokkaita. Finlandia-ehdokkaiden varjoon jää kymmeniä hyviä kirjoja, sattumanvaraisesti, jopa mielivaltaisesti. Väittääkö joku, että listani on huonompi kuin Finlandia-esiraadin lista? Ehtiköhän kiireinen esiraati perehtyä kunnolla esimerkiksi Markus Leikolan lähes tuhatsivuiseen teokseen?
Mellerin lista, kotimainen kaunokirjallisuus 2016:
1. Markus Leikola: Uuden maailman katu (WSOY)
Leikola etsii ja yrittää löytää kadonnutta aikaa, viime vuosisataa. Hän on yhdistänyt laajat tietonsa ja lukeneisuutensa kokonaisuudeksi, josta syntyi hänen ensimmäinen romaaninsa. Yksi vuoden merkittävimmistä teoksista. Loistavaa, Leikola!
2. Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (Siltala)
Saisio kirjoittaa sellaista kurinalaista tajunnanvirtaa, johon vain mestarit kykenevät. Tiheätunnelmainen kirja on helppo lukea, siinä ei turhia kikkailla. Dialogi on iskevää ja yksinkertaista, mutta asiat ovat painavia.
3. Jari Tervo: Matriarkka (Otava)
Alkuvaikeuksien jälkeen Matriarkka palkitsee lukijansa, jos tykkää Tervon karkeasta tykityksestä ja liioittelusta. Kun Tervo pääsee vauhtiin, teksti vie miestä eikä mies tekstiä. Lukijan tehtävä on yrittää pysyä vauhdissa mukana.
4. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos)
Parkkisen kirja on naisen kirja naisista, jonka mieskin voi lukea, jos ei muuten niin hyvässä tarkoituksessa oppia lisää naisten ihmeellisestä maailmasta. On naisten välistä rakkautta, vakoojia, kutsuja ja kummallisia ihmiskohtaloita. Suuria teemoja kylmän sodan varjossa.
5. Sami Hilvo: Pyhä peto (Tammi)
Harvoin saa luettavakseen näin selkeää ja virheetöntä suomea kuin tässä Hilvon kolmannessa romaanissa. Päänäyttämöinä Varsova ja New York, pääosissa natsit ja juutalaiset ja suuri kysymys: valhe vai vankeus. "Räikeä valhe on aina kiihottavampi kuin tylsä totuus."
6. Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus)
Harvinaisen tehokkaasti ennakkoon markkinoitu teos, jonka kirjablogistit ylistivät mestariteokseksi jo ennen ilmestymistään. Lempin rakenne on selkeä ja idea yksinkertainen. Kypsä esikoisteos, jonka loppuratkaisu yllättää.
7. Antti Tuuri: Tangopojat (Otava)
Miljoonan kirjan Tuuri on aina kiinnostava. Olen samoilla linjoilla kuin Antti Hyry, jonka kuolematon viisaus kuuluu: "Hyvä romaani on semmonen, jossa on hyvä systeemi ja jota on mukava lukia." Nämä molemmat edellytykset Tangopojat täyttää erinomaisesti.
8. Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (Otava)
Pulkkinen kirjoittaa sillä tavalla salakavalasti, että joutuu toistuvasti kysymään, mitä kirjailija ajaa takaa. Kirja rönsyilee, mutta Pulkkinen onnistuu lopulta kiepauttamaan langat käsiinsä. Vaikka ex-mailerilla liika yrittäminen, ylikunto, vaanii, lopputulos on hyvä.
9. Asko Sahlberg: Pilatus (Like)
Pilatus on kolme vuotta sitten ilmestyneen Herodeksen sisarteos. Molemmissa kuuluu taustalla Waltarin tyyli ja ääni, mutta ei se ainakaan minua haittaa. Asko Sahlberg lienee tuntemattomin mestariluokkaan kuuluva suomalainen nykykirjailija.
10. Linnea Alho: Todistaja (WSOY)
Linnea Alho kertoo isoisänsä traagisen tarinan. Hän onnistuu kuvaamaan 1950-luvun vainoharhaista poliittista ilmapiiriä niin hyvin kuin se ylipäätään kirjallisin keinoin on mahdollista. Erinomainen esikoisteos.
11. Mike Pohjola: 1827 (Gummerus)
Romaani Turun palosta. Pohjola järjestää sellaisen karnevaalin ja sanallisen tulituksen, ettei paremmasta väliä. Kirjan sivuilla seikkailevat aikansa merkittävät suomalaiset, paikalliset venäläiset vallanpitäjät ja vakoilijat sekä tavalliset turkulaiset. Pönötys on kaukana.
12. Terhi Rannela: Frau (Karisto)
Rannela tutki neljä vuotta natsipyövelin lesken elämänvaiheita. Tuloksena on kiinnostava romaani naisesta, joka ei tunne syyllisyyttä mistään, "en absoluuttisesti mistään". Mielenkiintoinen Suomi-kytkentä: teatterimies Mauno Manninen oli hetken naimisissa lesken kanssa.
Joitakin näistä haluan lukea. Kaikkia en jaksa kuvitellakaan lukevani. Eilen pääsin loppuun varsin mielenkiintoisen hiukan vanhemman teoksen Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Huikea sekin. Näitähän riittää.
Ilmoita asiaton viesti
Jari Tammi: Suuri ällösanakirja. Ensimmäinen hakuteos-tyyppinen aakkosellinen kirja, jonka nelisensataa sivua luin kannesta kanteen, enkä todellakaan pitkästynyt!
Jokainen sanonta ärsyttää jotakuta, mutta mikään ei kaikkia. Vaikka otsikko on ”ällö-”, muodostuu teos modernin puhekielisen suomen kattavaksi käsikirjaksi, ja sellaisena erittäin arvokkaaksi kulttuuridokumentiksi.
Parhautta pitkässä juoksussa, ja loppukädessä kuuminta hottia – näillä mennään! Iso käsi ja papukaijamerkki.
Ilmoita asiaton viesti
Arto Nybergin ohjelmassa nousi tuo sanakirja esille. Kiinnostuin myös.
Ilmoita asiaton viesti
Asko Sahlbergin Pilatuksen annoin vaimolle syntymäpäivälahjana, Tuurilta olen kuullut kaksi haastattelua (hyviä!) Tangopoikien tiimoilta, Riikka Pulkkisen tapasin Kirjamessuilla, ja kuulin Jari Tervon yltiörailakkaan puheenvuoron.
Ehkä luen Pilatuksen, ehkä en: vaimon mielipide hänen päästyään maaliin vaikuttaa hiuksenhienosti. Finladia-laakeroidun olen yleensä aina lukenut, nyt en ole varma: ettei se ole tässä(kään), saattaa kääntää vaa`an lukemattomuuden puolelle (ehkä kertaan jonkun vanhoista F-palkituista, jos ehdin). Aika montaa jossaa ja ehkää..
Ilmoita asiaton viesti
Minuun kolahti pari Finlandia-ehdokastakin, Kinnusen Lopotti ja Puikkosen Eurooppalaiset unet. Myös Pajtim Statovcin Tiranan sydän oli hyvä. Ainakin nämä olisivat omalla Kymmenen kärjessä -listallani, jos sellaisen viime vuoden kirjoista laatisin.
Ilmoita asiaton viesti