Lahtareita ja punikkeja
Nuori ilmajokelainen jääkäriluutnantti Elias Ylivalli istuu Helsingissä Kaivopuiston rannassa voitonparaatin jälkeisenä päivänä 1918. Valkoinen armeija on voittanut verisen sisällissodan, mutta Ylivalli ei tunne voitonriemua vaan apeutta.
Jääkäri Ylivallin synkkiin mietteisiin kiteytyy Anneli Kannon komean historiallisen romaanin ydin (Anneli Kanto: Lahtarit, Gummerus 2017). Voittajatkaan eivät sodasta ehjinä selvinneet.
Kirjan nimi, Lahtarit, lienee tietoinen provokaatio. Lahtarit ja punikit ovat olleet tunteita kiihdyttäviä haukkumanimiä. Sodan pitkät ja synkät varjot ulottuvat näihin päiviin asti ja moni tarkkailee yhä, millä nimellä kukin sotaa kutsuu (vapaussota, kansalaissota, sisällissota, veljessota).
Kanto on kirjoittanut romaaninsa valkoisten näkökulmasta. Hän seuraa, mitä ilmajokisille nuorille miehille tapahtuu muutaman sotakuukauden aikana, kun he etenevät Etelä-Pohjanmaalta kohti Etelä-Suomea.
Kanto itse on kotoisin Ilmajoelta ja romaanin alkusysäyksen hän sai, kun huomasi isoisänsä Ilmajoen suojeluskuntalaisten ryhmäkuvassa Museo Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Jaakko Kanto osallistui sotaan valkoisten riveissä.
Kirjassa on paljon henkilöitä, joskus tuntuu, että liiankin paljon. Teksti etenee lyhyin luvuin näkökulmaa vaihdellen. Yllättävän hyvin Kanto onnistuu pitämään kokonaisuuden kasassa.
Osa miehistä puhuu Pohjanmaan murretta, mikä aluksi vähän tökkii, mutta siihen tottuu ja lopulta murretta alkaa pitää jopa onnistuneena ratkaisuna. Onneksi kaikki eivät kuitenkaan murretta käytä.
Kirja alkaa dramaattisesti, kun 19-vuotias lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli hiihtää vaikeissa oloissa Pohjanlahden jäällä kohti Ruotsia. Tavoitteena on päästä Ruotsin kautta Saksaan jääkäriksi. "Minun oli pakko lähteä. Isänmaa huusi minua, maa ja kansa parka, joka vääntelehtii kasakan ruoskaniskujen alla."
Ihanteellisesta ja innokkaasta Ylivallista kasvaa sodassa aivan eri mies. Sodan raaka todellisuus julmuuksineen iskee miehen kanveesiin: "Veri ja kura on sammuttanut liekin. En voi rakastaa Suomen kansaa. Se ei ole jalo eikä kunniallinen. Se on ahne, alhainen, barbaarisen raaka ja typerä. Minä olen raaka ja alhainen. En voi puhua sodastani kenellekään, en voi kertoa, missä olen ollut mukana ja mitä tehnyt."
Kanto ei päästä lukijaa helpolla. Hän kuvaa sodan mielettömyyttä niin, että pahaa tekee. Sotaan liittyvät tapahtumat ovat todellisia, mutta henkilöt ja heidän kokemuksensa ovat fiktiivisiä. Kirjassa esiintyy myös todellisia henkilöitä omilla nimillään.
Joku voi olla sitä mieltä, että on turha kaivella vanhoja asioita ja repiä auki vanhoja haavoja. Kirjailija on toista mieltä ja haluaa muistuttaa, miten sota tekee nopeasti tavallisista ihmisistä raakoja.
Kirjan päättää Ylivallin synkkä yksinpuhelu. Hän tuntee olevansa satavuotias, elämään kyllästynyt vanhus, joka ei halua nähdä enää yhtään uutta aamua. Hän istuu Kaivopuiston rannassa ase sylissään ja parahtaa: "Kiitos ei, Kohtalo, Jumala tai Maailmanhenki, palautan pääsylippuni. Soitto soikoon ja karuselli pyöriköön ilman minua."
Lopulta Ylivalli tulee toisiin aatoksiin ja sinkoaa aseen mereen: "En tuomitse itseäni kuolemaan. Rankaisen ankarammin. Muistan ja silti elän."
Tällä vaikuttavalla kirjallaan Anneli Kanto lujittaa asemaansa historiallisten romaanien tekijöiden harvalukuisessa kärkikaartissa.
Kiitos kuvauksesta, tämä kirja menee hankintaan heti. Antikvariaattikauppiaana, juuri vapaus/kansalaissodan kirjallisuus on lähellä sydäntä.
On hyvä, että tästä ajasta tehdään kirjoja, ja olen huomannut, että kiinnostus on herännnyt monelle muullekin. paikallishistoriaa, esim. täältä Tuuloksesta ja Hauholta on myös laitettu kirjojen kansiin. Kovat olivat taistelut täälläkin, ja vieläkin on täälläpäin sukuja, jotka eivät toistensa kanssa ole tekemisissä.
Anneli Kannon teksti on minusta hienoa, ja varsinkin Veriruusut kirjasta pidin paljon.
Ilmoita asiaton viesti
Lahtarit on Veriruusujen rinnakkaisteos ja Hauhokin mainitaan.
Ilmoita asiaton viesti
Isoäitini kertoi minulle kokemuksistaan tästä sodasta Pälkeneeltä.
Ilmoita asiaton viesti
Nainen ilman sotakokemusta kirjoittaa moralisoivan kirjan. Hmm.
”Ylivallista kasvaa sodassa aivan eri mies. Sodan raaka todellisuus julmuuksineen iskee miehen kanveesiin”
Kyllä punakapina oli melkoisen rauhallista verrattuna Saksan rintamalla vuosia olleelle jääkärille.
Kapinallisilta puuttui lähes täysin tykistö.
Ilmoita asiaton viesti
Eipä ole enää miehiäkään, joilla olisi sotakokemusta vuodelta 1918.
Ilmoita asiaton viesti
Ei sota ole olennaisesti muuttunut esim. Bien Hoanissa 1970 -1972.
Ilmoita asiaton viesti
Vuoden 1918-sota oli monilta osin raakaa, mutta miksi vapaussotana alettu toiminta muutettiin kansalaissodaksi laillista hallintoa vastaan suunnatun kapinan myötä?
Kapinaan ryhtymisen syyt eivät minua vakuuta. Eivätkä ne tuolloin vakuuttaneet aselliseen taisteluun ryhtymiseksi asti monia maltillisia vasemmistolaisiakaan.
Valkoinen osapuoli aloitti vapaussodan maassamme riehuvia, vallankumousta lietsovia, murhatöitä suorittavia ja vähiä elintarvikevarastoja kuluttavia venäläisiä sotilasjoukkioita vastaan, tarkoituksena riisua ne aseista ja toimittaa kotimaahansa. Jos ”sota” olisi annettu jäädä tällaiseksi, niin raakuudet olisivat jääneet olemattomiksi; ainakin vähiin.
Monet työväenlikkeen johtohenkilöt vastustivat kapinaan ryhtymistä. Varoittelivat, että siinä ei käy hyvin. Eikä käynytkään. He myös kyselivät, että mitä vasemmisto kapinalla mahdollisesti saavutettavalla voitollaan tekisi? Ei elintarvikepula ja muut maailmasodankin vuoksi maatamme vaivaavat epäkohdat noin vain ”johtajaa” vaihdettaessa olisi mihinkään kadonneet.
Moninainen virkamieskunta oli lähes kokonaisuudessaan porvarillista. Mistä olisi yht´äkkiä saatu pätevää väkeä näiden tilalle. Venäjältä? Niinpä!
Lukekaa Suomen punaisinta ja vallankumouksellisinta kaupunkia Turkua käsittelevä dosentti Rauno Lahtisen teos ”Punainen Turku 1917-1918”. Useita kuukausia kestänyt anarkia ja kaaos olivat pöyristyttäviä!
Ilmoita asiaton viesti
Sisällisodassa tehtiin kaksi suurta ja paljon pieniä virheitä.
Virhe 1, punaiset aloittivat kapinan.
Virhe 2, kosto hävinnelle oli liian ankara.
En ole vielä lukenut Kanton kirjaa enkä tiedä kuinka tasapuolinen se on. 60- ja 70-luvuilla Suomessa vasemmisto hallitsi ja syy kapinasta yleensä vyörytettiin lahtareiden päälle. Täysin puolueeton keskustelu aiheesta taitaa vieläkin puuttua ja keskusteltavaa on vielä paljon.
Itse Eino Leino huokaili sisällisodan loputtua, että ”ei voitto voitolta tuntunut”.
Ilmoita asiaton viesti
Virheeseen kaksi:
Valkoisten sisällissodan lopulla ja heti sen jälkeen suorittamat rankaisutoimet voidaan kyllä nähdä liian ankarina. Mutta ottaen huomioon punaisten jo vuoden 1917 puolella tekemät kymmenet murhat, ja heti sodan alun vastaavat teot, sekä punaisten häviönsä vimmassa suorittamat laajat tuhopoltot, ryöstöt ja joukkomurhat, niin valkoisten rajutkin rankaisutoimet voidaan ymmärtää, joskaan ei kaikkia tietenkään hyväksyä. Ei varsinkaan selviä kostomurhia. Toki niiden taustalla oli useimmiten syyn ja seurauksen vääjäämätön toteutuminen.
Valkoisten olisi pitänyt olla enkeleitä, jotta kovat rankaisutoimet olisivat estyneet. Eikä niitä olisi voitu estää myöskään minkäänlaisin valkoisen armeijan johdon ukaasein.
Kun suoranaiset kostomurhat lasketaan pois, kyllä valtio- ja/tai maanpetokselliseen toimintaan syyllisten tuomiot sodan lopun ja vuodenvaihteen välillä olisivat voineet olla paljon kovempiakin. Ankaratkin tuomiot muutettiin koko ajan paljon lievemmiksi. Jopa armahduksiksi.
Kun olet Kannon romaanin lukenut Matti Loikkanen, niin luehan tuota kaunokirjallisuutta todenperäisempi Pentti Pylkön teos ”Punainen viima”.
Siitä selviää tarkemmin selvitys ja syyt esittämääsi virheeseen 2.
Vielä vähemmän olisi voitto suurimmalta osalta suomalaisia voitolta tuntunut, jos se olisi ollut toisen osapuolen.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kommentista! Lainaan tähän vielä kuluisan kommunistin Arvo Poika Tuomisen lausuma sisällsidasta. ”On valkonen totuus ja on punainen totuus ja monta totuutta siltä väliltä”.
Syksyllä 1918 eduskunta armahti suurimman osa vankileireille tuomituista ja leirit lakkautettiin melkein kaikki. Ja tämä oli yksi niistä monista onnekkaista teoista, jotka säilyttivät itsenäisyyden. Talvisotaan 20 vuotta myöhemmin lähti melko yhtenäinen kansa.
Ilmoita asiaton viesti
”ottaen huomioon punaisten jo vuoden 1917 puolella tekemät kymmenet murhat”
Kyse oli sadoista murhista, eikä kymmenistä.
Ilmoita asiaton viesti
Ei noita valkoisten, tai sellaisiksi kuviteltujen henkilöiden murhia ollut VUODEN 1917 PUOLELLA kuin kymmeniä!
Ilmoita asiaton viesti
Kanto on kirjoittanut mielestäni tasapainoisen romaanin. Se ei ole tietokirja, vaikka tapahtumat ovat todellisia, vaan kaunokirjallinen teos.
Ilmoita asiaton viesti
Eikä myöskään Väinö Linnan romaanitrilogia ”Täällä Pohjantähden alla” ole sisällissodan tietokirja vaan kaunokirjallinen romaani, vaikka yhtymäkohtia kyseiseen sotaan kirjoissa paljon onkin.
Ilmoita asiaton viesti
Väinö Linnan kaikki teokset ovat historiallisesti tarkkoja, vaikka ovatkin kaunokirjallisuutta.
Ilmoita asiaton viesti
Hyviä kommentteja Pertti ja Matti. Kiitos niistä!
Ilmoita asiaton viesti
Historia sellaisenaan on parempi lukukokemus kuin yksikään historiallinen romaani tai elokuva. Todellisuus pesee dramatisoidut tarinat 6-0. Lukekaa historiaa.
Olemme menossa kohti amerikkalaista oppimista. Jenkki näkee elokuvia paljon ja usein kuulee heidän kertovan filmeistä näkemäänsä totena. Se on aika säälittävä tilanne. Viihde muuttuu mielessä faktoiksi ja näyttelijät todellisuuden henkilöiksi. Tällaista yleisöä on myös helppo höynäyttää ja manipuloida.
Kun on tosikko kuten minä niin ei jaksa liikuttua kuvitteellisen romaanihenkilön keksityistä sanomisista keksittyjen tapahtumien jälkeen. Oikeat kommentit sotia käyneiltä riittävät. Käykää jututtamassa rintamaveteraaneja. Ei tarvitse sen jälkeen yhtään sotaromaania lukea.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kommentistasi Juuso! Juuri tästä syystä olen kirjoittanut kirjan ”Punainen viima”. Se perustuu useiden vuosien ajan tekemiini arkistotutkimuksiin (pääasiassa Kansallisarkisto ja Työväen Arkisto) sekä tutkimuskirjallisuuteen. Se on siis tutkimuksiin perustuva tietoteos, eikä mikään romaani. Olen pyrkinyt taustoittamaan vuosien 1917 ja 1918 tapahtumia sillä tavalla, että lukija saisi mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen kapinaan johtaneista syistä. Samoin olen ottanut esimerkkejä punaisten hallintaan joutuneilta alueilta osoittaakseni, millä tavalla punaiset käyttivät valtaansa ja mikä olisi ollut Suomen kohtalo, mikäli punaiset olisivat voittaneet. Olen pitänyt mottonani Kaarlo Casternin kirjassaan ”Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana” käyttämää alaotsikkoa ”Sitä varten, ettei totuus unohtuisi”, sillä olen havainnut, että totuus on yhä voimissaan olevan vasemmistoprpagandan myötä päässyt pahemman kerran unohtumaan. Kannattaa muistaa, että muun muassa senaatti yritti viimeiseen saakka neuvotella punaisten johtomiesten kanssa sodan välttämiseksi, mutta turhaan, silä Venäjän bolshevikkien talutusnuorassa kulkenut sosialistien radikaali vasemmistosiipi oli jo aikoja sitten päättänyt käynnistää vallankumouksen Suomessa. Tämän toimenpiteenhän oli määrä olla bolshevikkien astinlautana koko maailmanlaajuiselle vallankumoukselle ja proletariaatin diktatuurille. Sekin kannattaa muistaa, ettei yhtään kuolonuhria olisi ollut kummallakaan puolella, jos punaiset eivät olisi aloittaneet kapinaa. Ja hehän aloittivat sen murhaamalla tavallisia siviilejä – miehiä, naisia, vanhuksia ja jopa lapsia. Kapinan kukistaneet hallituksen joukot kohdistivat kostonsa punakaartilaisiin, siis kapinan aloittaneisiin ja siviilien murhiin syyllistyneisiin punaisiin sotilaisiin. On kuitenkin syytä tunnustaa, että vähempikin kosto olisi riittänyt, sillä sinä meni aivan syyttömiäkin punaisia.
Ilmoita asiaton viesti
#14
Historiankirjoitus muuttuu vuosien saatossa Suomessa.
Ensin oli Punakapina ja Vapaussota. Sitten tuli veljessota, sisällissota, luokkasota, kansalaissota jne.
SDP kärsii edelleen suurta moraalista krapulaa toimistaan vuosina 1917-18.
Ilmoita asiaton viesti
Luin juuri Anneli Kannon ”Lahtarit”.
Kanto tunnustautuu aatteeltaan vasemmistolaiseksi; jota Tampereen Yliopiston punaväritteinen opetus tunnetusti ruokki. Vasemmistolaisuus näkyykin selvästi kyseisessä romaanissa. Jo sen nimessä. Ottakaa tämä huomioon jotka pidätte teosta sisällöltään historiallisesti totuudellisena. Vaikka kirjan runko sitä eittämättä onkin.
Teos on jatkumoa niille kirjoille ja lehtikirjoituksille joissa tähdennetään valkoisten julmuutta ja ”valkoista terroria” sisällissodasta huomioitavimpana asiana. Kapinan aloittajien selvästi suurin syyllisyys sodan uhreihin, suruun ja murheeseen unohtaen.
Kun ”Lahtarit” on kirjoitettu valkoisen osapuolen näkökulmasta, niin miksi romaanihenkilöiden suuhun on laitettu valkoisten toimia suorastaan nälvivää tekstiä? Ja paljon! Ehkä pahimpana sisällissodan voitonparaatin kuvaus.
Ei sisällissota ollut valkoisten osalta pelkkää murhaamista, juopottelua ja huoraamista jota Kannon kirjassa on sivukaupalla.
Koskahan kirjailija julkaisee romaanin jossa käsittelee punaisten anarkiaa: murhatöitä, jo vuoden 1917 puolella, ryöstelyä, tuhopolttoja ja juopottelua samalla intensiteetillä kuin valkoisten toimia ”Lahtarit”-kirjassaan?
Hyvää kirjassa on huumori, jota murrekieli ruokkii.
Ilmoita asiaton viesti