Lahtareita ja punikkeja

Nuori ilmajokelainen jääkäriluutnantti Elias Ylivalli istuu Helsingissä Kaivopuiston rannassa voitonparaatin jälkeisenä päivänä 1918. Valkoinen armeija on voittanut verisen sisällissodan, mutta Ylivalli ei tunne voitonriemua vaan apeutta.

Jääkäri Ylivallin synkkiin mietteisiin kiteytyy Anneli Kannon komean historiallisen romaanin ydin (Anneli Kanto: Lahtarit, Gummerus 2017). Voittajatkaan eivät sodasta ehjinä selvinneet.

Kirjan nimi, Lahtarit, lienee tietoinen provokaatio. Lahtarit ja punikit ovat olleet tunteita kiihdyttäviä haukkumanimiä. Sodan pitkät ja synkät varjot ulottuvat näihin päiviin asti ja moni tarkkailee yhä, millä nimellä kukin sotaa kutsuu (vapaussota, kansalaissota, sisällissota, veljessota).

Kanto on kirjoittanut romaaninsa valkoisten näkökulmasta. Hän seuraa, mitä ilmajokisille nuorille miehille tapahtuu muutaman sotakuukauden aikana, kun he etenevät Etelä-Pohjanmaalta kohti Etelä-Suomea.

Kanto itse on kotoisin Ilmajoelta ja romaanin alkusysäyksen hän sai, kun huomasi isoisänsä Ilmajoen suojeluskuntalaisten ryhmäkuvassa Museo Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Jaakko Kanto osallistui sotaan valkoisten riveissä.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joskus tuntuu, että liiankin paljon. Teksti etenee lyhyin luvuin näkökulmaa vaihdellen. Yllättävän hyvin Kanto onnistuu pitämään kokonaisuuden kasassa.

Osa miehistä puhuu Pohjanmaan murretta, mikä aluksi vähän tökkii, mutta siihen tottuu ja lopulta murretta alkaa pitää jopa onnistuneena ratkaisuna. Onneksi kaikki eivät kuitenkaan murretta käytä.

Kirja alkaa dramaattisesti, kun 19-vuotias lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli hiihtää vaikeissa oloissa Pohjanlahden jäällä kohti Ruotsia. Tavoitteena on päästä Ruotsin kautta Saksaan jääkäriksi. "Minun oli pakko lähteä. Isänmaa huusi minua, maa ja kansa parka, joka vääntelehtii kasakan ruoskaniskujen alla."

Ihanteellisesta ja innokkaasta Ylivallista kasvaa sodassa aivan eri mies. Sodan raaka todellisuus julmuuksineen iskee miehen kanveesiin: "Veri ja kura on sammuttanut liekin. En voi rakastaa Suomen kansaa. Se ei ole jalo eikä kunniallinen. Se on ahne, alhainen, barbaarisen raaka ja typerä. Minä olen raaka ja alhainen. En voi puhua sodastani kenellekään, en voi kertoa, missä olen ollut mukana ja mitä tehnyt."

Kanto ei päästä lukijaa helpolla. Hän kuvaa sodan mielettömyyttä niin, että pahaa tekee. Sotaan liittyvät tapahtumat ovat todellisia, mutta henkilöt ja heidän kokemuksensa ovat fiktiivisiä. Kirjassa esiintyy myös todellisia henkilöitä omilla nimillään.

Joku voi olla sitä mieltä, että on turha kaivella vanhoja asioita ja repiä auki vanhoja haavoja. Kirjailija on toista mieltä ja haluaa muistuttaa, miten sota tekee nopeasti tavallisista ihmisistä raakoja.

Kirjan päättää Ylivallin synkkä yksinpuhelu. Hän tuntee olevansa satavuotias, elämään kyllästynyt vanhus, joka ei halua nähdä enää yhtään uutta aamua. Hän istuu Kaivopuiston rannassa ase sylissään ja parahtaa: "Kiitos ei, Kohtalo, Jumala tai Maailmanhenki, palautan pääsylippuni. Soitto soikoon ja karuselli pyöriköön ilman minua."

Lopulta Ylivalli tulee toisiin aatoksiin ja sinkoaa aseen mereen: "En tuomitse itseäni kuolemaan. Rankaisen ankarammin. Muistan ja silti elän."

Tällä vaikuttavalla kirjallaan Anneli Kanto lujittaa asemaansa historiallisten romaanien tekijöiden harvalukuisessa kärkikaartissa.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu