Liian hyvä ollakseen paras
Jos kirjailija Joel Haahtelan kuvaa näytettäisiin ihmisille Mannerheimintiellä, harva hänet tunnistaisi. Jos otokseen sattuisi assistentti Helsingin yliopiston kirjallisuuden laitokselta, hän saattaisi hyvässä lykyssä tunnistaa miehen.
Haahtela uhmaa nykyistä trendiä, jonka mukaan kirjailijan tärkein teos on kirjailija itse. Katsokaa Sofi Oksasta, tarkkailkaa Jari Tervoa. Ei se ole niin tärkeätä, mitä he kirjoittavat, vaan tärkeätä on se, miten tunnettuja he ovat, miltä he näyttävät.
Joel Haahtela kirjoittaa liian hyvin ollakseen paras. Sen vahvistaa hänen kymmenes kirjansa (Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat, Otava 2017). Haahtela ei voi olla paras kirjailija, koska paras kirjailija ainakin kustantajan näkökulmasta on Ilkka Remes. Hänen kirjansa keikkuvat myyntilistojen kärjessä vuodesta toiseen.
Mutta Joel Haahtela onkin mestari. Hän on mestari luomaan tekstiinsä ainutlaatuisen tunnelman, joka on samalla kertaa haikean tyylikäs ja kepeän syvällinen. Tunnelmaan kannattaa heittäytyä mukaan eikä päivitellä joitakin niin sanottuja viisauksia, joita kriittinen lukija kirjasta helposti löytää.
Haahtelan hyvyyden salaisuus on näet siinä, että hän uskaltaa olla naiivi, lapsellinen. Hän on kaunosielujen kruunaamaton kuningas. Kyynikkokin saattaa herkistyä, jos rohkenee heittäytyä tekstin vietäväksi.
Romaani alkaa kuvauksella, miten joulukuussa 1957 kello yhdeksän aikaan illalla Kauppatorin laitaa harppoi keskimittainen ja lakkipäinen poika, jonka mielen valtasi päihdyttävä ajatus: "Minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä."
Visa haluaa kuvataiteilijaksi ja sellainen hänestä myös tulee. Hän opiskelee sekä Helsingissä että Italiassa. Hän lähtee kahden viikon opintomatkalle Bolognaan, mutta matka venähtää kahdeksi vuodeksi. Venetsiassakin käydään.
Haahtelan kirja on nimetty taiteilijaromaaniksi, mutta ei sitä kannata säikähtää. Yksi kirjan avainlauseista on tämä: "Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua." Tärkeässä roolissa ovat monet vanhat mestarit van Goghista Rembrandtiin, mutta monipuolisesti selvitetään myös Visan ihmissuhdekuviot. Aikajana venyy 1950-luvulta lähelle nykyaikaa.
Kun Visa seuraa Helmi-vaimonsa lukemista, hän ihastelee, miten helpolta ja yksinkertaiselta se näyttää eikä lainkaan korkealentoiselta henkiseltä toiminnalta vaan sellaiselta, jonka eläinkin voisi oppia. "Lukee niin kuin kantaisi vettä tai kuorisi perunoita."
Jos lukemisen tilalle panee kirjoittamisen, kirjailijan tekstiä voi soveltaa häneen itseensä: Haahtela kirjoittaa yhtä helpon tuntuisesti kuin kantaisi vettä tai kuorisi perunoita.
Otava on rakentanut alkuvuoden kustannusohjelmaansa hienon draaman kaaren. Haahtelan 'Mistä maailmat alkavat' ilmestyi tammikuussa ja maaliskuussa julkaistaan Philip Teirin romaani 'Tällä tavalla maailma loppuu'.
Alun ja lopun väliin jää paljon tilaa täytettäväksi muille kirjailijoille.
Tuomo, tässä on tietoa isästä ja pojasta: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000005051717…
Ilmoita asiaton viesti
Olipa aika kattava setti – kiitos! Oma elämäni ei konkreettisesti kohdannut Haahtelan perheen vaiheita, mutta läheltä liippasi sekä ajassa että paikassa. Perheeseeni syntyi kaksi lasta Tiurun naapurisairaalan Rauhan alueella vähän sen jälkeen kun teinipoika Joel ynnä muut Haahtelat olivat muuttaneet muualle.
Ilmoita asiaton viesti
Saamarin saamari kun en löydä netistä tietoa Haahtelan nuoruusvuosista Etelä-Karjalassa! Olen kuitenkin varma, että Joel (s. 1972 Helsinki) kasvoi Joutsenon Tiuruniemessä Tari-isän työskennellessä keuhkolääkärinä paikallisessa sairaalassa.
Vastaava aukko on tietolähteissä kirjailija Jussi Valtosen (s. 1974) kohdalla. Olli Valtonen toimi kansanopiston rehtorina Ruokolahdella, eikä perheen kotoa Sipiniemestä ollut linnuntietä kuin kymmenisen kilometriä Tiuruniemeen, Salosaaren ja Mikonsaaren yli.
Kulttuurikodin, eteläisen Saimaan ja kangasmaaston petäjikön yhteisvaikutus tekee poikalapsista kirjailijoita, sanokaa minun sanoneen.
Ilmoita asiaton viesti
Tänään luin Jarmo Mäkelästä – suomalaisen kuvataiteen Peter Panista. Yllättävää tekstiä kuvataiteilijasta, joka on jo saavuttanut maailman mainetta. Hän on tunnettu piirtäjänä ja maalarin, mutta se mikä minuun vetosi oli teksti, jossa häntä ja hänen ajatuksiaan kuvattiin. Vaikuttavia mielikuvia. Niistähän me myös nautimme.
Tuli hiukan mieleen blogistin kirjoituksesta: Katsokaa Sofi Oksasta, tarkkailkaa Jari Tervoa. Ei se ole niin tärkeätä, mitä he kirjoittavat, vaan tärkeätä on se, miten tunnettuja he ovat, miltä he näyttävät.
Näin taiteilija kuvaa itseään: Suomalaisen runouden ikoninen hahmo Arto Melleri sanoi minulle aikoinaan, että olen Suomen kirjallisin maalari. On musiikillakin ollut minulle merkityksensä. Esimerkiksi 1970-luvulla inspiroiduin Frank Zappan tavasta yhdistää sinfoniaa ja populaaria ilmaisua samaan kappaleeseen ja hyödynsin tällaisten sommitelmallisten keitosten tekemistä omissa maalauksissani. Kurt Vonnegutin kirjat, Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille, Günter Grassin Peltirumpu sekä William Goldingin Kärpäsen herra vaikuttavat minuun edelleen syvästi.
Jarmo Mäkelässä tuntuu yhdistyvän monenlaiset taide-elämykset. Kiinnostuin kovasti. Sara Hildénillä voisi nähdä hänen töitään, Galleria Forsblomillakin myös ihan kohta.
Kenties tuo esittelemäsi kirjakin voisi kiinnostaa. Kirjailijan äiti taisi opettaa yliopistolla mikobiologiaa.
Ilmoita asiaton viesti
Irja, kiitos mielenkiintoisesta pohdinnasta. Pikku korjaus: kyseessä taitaa olla taiteilija Jarmo Mäkilä, ei Mäkelä.
Ilmoita asiaton viesti
Totta, Jarmo Mäkilä. Kiireessä harmillisia virheitä.
Ilmoita asiaton viesti