Punssia, pillereitä ja punasoluja

Lahden MM-hiihtojen kunniaksi luin juuri julkaistun kirjan suomalaisten hiihtäjien lääkehuollosta (Erkki Vettenniemi: Suomalainen hiihtodoping – Punssia, pillereitä ja punasoluja, SKS 2017). Kirja antaa kokonaiskuvan siitä, miten urheilijat ovat vuosien saatossa yrittäneet lisätä vauhtiaan niin sallittujen kuin kiellettyjen aineiden avulla. Aikajana ulottuu 1800-luvulta nykypäiviin asti.

Periaatteessa olen kyllästynyt lukemaan sensaationhakuisia doping-juttuja. Siksi onkin virkistävää lukea Vettenniemen kiihkotonta tekstiä. Hän haluaa ymmärtää eikä syyllistää. "Aineiden" historia hiihdossa on yhtä pitkä kuin kilpahiihdon historia.

Jo ensimmäisissä hiihtokilpailuissa vuonna 1889 Perämeren jäällä Oulun edustalla käytettiin punssitankkausta. Jussi Ritolan tankkaus epäonnistui ja hän jäi toiseksi.

Lääkehuollolla Vettenniemi tarkoittaa aineita, joilla halutaan edistää urheilijan fyysistä suorituskykyä. Hiihdossa jo suksien voitelu sisälsi Tahko Pihkalan mielestä "noituuden romantiikkaa". Vettenniemi vaihtaa voitelun tilalle lääkityksen ja vahvistaa, että Tahkon oivallus pitää paikkansa. Noituuden romantiikka leijuu hiihtosankarien yllä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat esimerkit lääkehuollon varhaishistoriasta, jolloin kiellettyjä aineita ei ollut eikä testejä tehty. Jo vuonna 1926 Lahden ensimmäisissä MM-hiihdoissa päihtynyt hiihtäjä joutui Vettenniemen mukaan keskeyttämään kilpailun.

Viinatankkausta harrastettiin myöhemminkin. Esimerkiksi vuonna 1941 Cortinan MM-kisoissa 50 km:n mestari Jussi Kurikkala hiihti voipuneena 40 km:n juottopisteelle ja kuiskasi huoltomiehelle: "Onko sulla Sauli yhtään kovempaa?" Olihan sitä, ja Jussi sai konjakin ja kahvin sekoitusta, jonka voimalla jaksoi maaliin ja maailmanmestariksi.

Viinatankkauksesta edettiin pikkuhiljaa kovempiin aineisiin. Suomen hiihdon päävalmentajana 30 vuotta toiminut Veli Saarinen on Vettenniemen mukaan kotimaisen pervitiinihuollon luoja.

Pervitin-metamfetamiini tuli markkinoille 1938 eli samana vuonna kun Lahdessa järjestettiin toiset MM-hiihdot. Vettenniemi arvelee, että suomalaiset hiihtäjät saivat pervitiniä jo samana vuonna. Myöhemmin talvisodassa pervitin näytti tehonsa suomalaisille sotilaille.

1950- ja -60 -lukujen hiihtosankarit käyttivät yleisesti pervitiniä. Lahden MM-kisoista 1958 on kuva, jossa Veikko Hakuliselle syötetään Vettenniemen mukaan pervitintabletti hiihdon aikana. Pervitin sievisteltiin usein suolatabletiksi ja viinakset sokerivedeksi.

Vettenniemi siteeraa Arto Tiaista, joka ei hiihtänyt yhtään 50 km:n matkaa ilman pervitiniä. Yleensä tabletti napattiin 40 km:n kohdalla. Lääkehuollostaan ovat kertoneet myös mm. August Kiuru ja Eero Kolehmainen. Myöhemmin Eero Mäntyrannan sanottiin popsineen pervitiniä kuin aspirinia.

Hiihto ja lääkitys kuuluvat Vettenniemen mielestä yhteen, ja suorituskyvyn kaikenasteinen manipulointi on luovuttamaton osa hiihtoa: "Tämä voitiin vielä jokunen vuosikymmen sitten todeta avoimesti. Yritykset hillitä teholääkitystä ovat sitä vastoin keinotekoisia ja ennen kaikkea tehottomia. Kilpailutilanne olisi rehdimpi, jos hiihdossa ja muussakin urheilussa palattaisiin juurille eli annettaisiin pissapoliisille potkut.”

Vettenniemen kirjan ansio on siinä, että se panee viime vuosien dopingkohut laajempiin historiallisiin yhteyksiin. Tieto lisää paitsi tuskaa myös suhteellisuudentajua.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu