Elias Simojoen elämä ja utopia
Elias Simojoki (1899-1940) oli aikansa superjulkkis, pappi ja poliitikko, AKS:n perustaja ja IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien johtaja, sisällissodan valkoinen veteraani ja talvisodan kenttäpappi. Hän oli kiihkeä äärioikeistolainen ja karismaattinen puhuja, palava pensas.
Tästä poliittisesta fanaatikosta, poikkeusyksilöstä, tutkija Miika Siironen on kirjoittanut komean henkilökuvan (Mustan lipun alla – Elias Simojoen elämä ja utopia, Atena 2017). Miten kiuruvetisestä herännäispapista tuli kiihkeä fasisti?
Simojoesta saisi helposti yksioikoisen karikatyyrin hurahtaneesta hengenmiehestä, jonka puheet olivat niin julmia, että niiden rinnalla tämän päivän "vihapuheet" tuntuvat kesyiltä. Tutkija Siironen ei kuitenkaan kauhistele, vaan yrittää ymmärtää.
Simojoki joutui useita kertoja oikeuteen kirjoituksistaan. Kun hänet oli haastettu käräjille vastaamaan Neuvostoliittoa solvanneesta lehtikirjoittelusta, hän raivosi pakinoitsijoille ja oikeusministerille:
"Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä."
Jos tahdotte olla suuria rakkaudessa, on teidän oltava suuria vihassa, Simojoki julisti. Ryssänviha ja unelma suuresta Suomesta olivat Simojoen toiminnan ytimessä.
Simojoki oli aikansa lapsi, joka eli äärinationalismin ja uskonnon ristipaineessa. Hän ei ollut yksinomaan pyhä eikä paha. Hän oli molempia. Simojoen toiminnan taustalla oli luterilaisen uskon, rasismin ja äärinationalismin epäpyhä kolminaisuus.
Simojoen loppu oli dramaattinen. Hän kaatui talvisodassa Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Kun muita vapaaehtoisia ei löytynyt, Simojoki hiihti varoituksista huolimatta hevosen viereen ja lopetti sen pistoolilla. Hän kääntyi takaisin ja sai neuvostoliittolaisen konekiväärin luotisuihkun selkäänsä.
Runoilja V.A. Koskenniemi sattui paikalle, kun asetoverit kuljettivat kaatuneen Simojoen rannalle. Koskenniemi kirjoitti myöhemmin runon Kenttäpappi, joka alkaa näin:
Vuoks´ eläimen apua anovan
menit, pappi, kuolemaan.
Mutta alennuksessa maailman
mitä meille sa annoitkaan!
Elias Simojoesta on paljon myyttejä ja legendoja, joissa hänen elämänsä esitetään jälkipolville kirkkaana ja harmonisena kokonaisuutena. Tätä kuvaa tutkija sanoo vastustavansa "liki dogmaattisesti". Siirosen kuvaama Simojoki oli ristiriitainen ja traaginen hahmo.
Tutkijan mielestä Simojoen elämässä hätkähdyttävintä ei ole hänen fundamentalisminsa, rotuvihansa, jesuiittamaisuutensa tai häikäilemätön toimintansa lapsia lumonneena fasismin pillipiiparina. "Kylmäävintä on se, että tuon kaiken teki vilpitön kristitty, lämmin ystävä, lapsirakas altruisti, sankarillinen sotilas ja runoista lumoutunut ikuinen nulikka."
Simojoki oli vihaa ympärilleen kylvänyt fanaatikko, mutta myös inhimillisyytensä uhri. Tohtori Siirosen loppukaneetti Simojoen elämästä ja utopiasta on lyhyt ja ytimekäs: "Meidän osaksemme jää vain ihmetellä, yrittää käsittää – ja oppia."
Oliko hän sukuä arkkipiispa Martti Simojoelle?
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä, molemmat kuuluivat Simojokien (Simelius) tunnettuun pappissukuun. Martti oli Eliaksen pikkuserkku.
Ilmoita asiaton viesti
Elias Simojoki tavallaan vahvisti sen tosiasian, että meissä jokaisessa on (tarvittaessa) kaksi puolta: lempeä ja rakastava sekä julma ja säälimätön. Tuo negatiivinen puoli nousee pintaan usein vain ääritilanteissa, onneksi…
Liikuttavaa kuitenkin, ettei (sittenkin lempeä) mies kestänyt loukkaantuneen hevosen tuskanhuutoja…Jäin ihmettelemään miksei hevosta lopetettu kaukolaukauksella.
Ilmoita asiaton viesti
Samaa minäkin olen ihmetellyt. Taisi vaan olla niin, että haavoittunut hevonen oli liian kaukana, jotta siihen olisi osuttu enempää tuskia eläimelle aiheuttamatta.
Hevonen saattoi olla myös lumeen hautautuneena? Tai kuorman takana näkymättömissä? Oliko pimeää?
Ilmoita asiaton viesti
Kirjassa kerrotaan, että Simojoki oli vaatinut ensin hevosen ampumista omista asemista, mutta ”koska se ei ollut mahdollista, hän kyseli miehiä jäälle lopettamaan hevosta”. Kun vapaaehtoisia ei ilmoittautunut, Simojoki lähti ”ainakin osin uhmassa”, lopettamaan eläintä itse.
Ilmoita asiaton viesti
Käsittämättömintä asiassa oli venäläisten menettely. Kyllä heidän piti olla selvillä mitä yksinäinen sotilas oli tekemässä. Kuulivat varmasti hevosen hirnunnan ja laukauksen. Ampuivat Simojoen vasta kun tämä oli lähtemässä paluumatkalle.
Mutta r…ssä on r…ssä vaikka missä paistaisi!
Ilmoita asiaton viesti
Mustapaitojen marssi
Luo lippujen!
Luo lippujen! Näin rinta rinnan kulkee
nyt mustapaidat tahtiin vakavaan.
:,:Nyt, veljet rintamaan, mi valheen vuolteet sulkee
ja voittoon vie tai urhon kuolemaan!:,:
Nyt tieltä pois, kun marssii joukko musta!
Se eestään kaataa kaikki estehet.
:;:On katseet kirkkahat ja rinnas uskallusta,
ja toivoin katsoo meihin tuhannet.;,;
Jo torvet soi nyt taistoon viime kerran,
oi kuulkaa uuden päivän pauhinaa!
:,:Sa muista vannoneemme kautta Taivaan Herran:
Ei vaikertaa nyt Suomi enää saa!:,:
Luo lippujen! Näin rinta rinnan kulkee
nyt mustapaidat tahtiin vakavaan.
:,:Vain kurjat halveksia värejämme julkee,
kun synnyinmaamme riutuu tuskissaan.:,:
Ilmoita asiaton viesti
Tuo oli siis ”Die Fahne hoch” eli ”Horst Wessel” alkuperäiskielellä. IKL käännätytti sen suomeksi ja otti omaksi tunnuslaulukseen. Mainittakoon vielä, että vastoin hyvin yleistä harhaluuloa tuota laulua ei suomentanut Mika Waltari.
Ilmoita asiaton viesti
Suomenkieliset sanat Horst Wesseliin kirjoitti Otto Al’Antila.
Ilmoita asiaton viesti
Kun luin Elias Simojoen aiemmin julkaistun elämäkerran (Sakari Virkkunen ”Elias Simojoki:legenda jo eläessään” ) tuli mieleeni, että miksi Jumala ei suojellut kirkonmiestä, vaan antoi kyseisen tragedian tapahtua? Miksi??
Sotaa koskevissa muistelmissa on tullut esiin kertomuksia tapahtumista, joissa väitetään itsellä tai sillä ja sillä henkilöllä olleen erikoisen varjeluksen kun säilyi vakavassa paikassa hengissä. Mutta eikö voida kysyä, että miksi viereisellä kaverilla, joka hävisi viholliskranaatista täysin olemattomiin, ei ollut samanlaista varjelusta? Oliko tämä syntisempi?
Eiköhän sotarintamalla ollut pelkkää sattumaa kuka selvisi tulimyrskyssä mitenkin.
Onneton sattuma lienee ollut Simojoenkin kohtalo. Tosin aivan Raamatun mukaan ja papillisesti hän ei elänyt. Senkö palkka oli kuolemansa? Tuskinpa sentään!
Ilmoita asiaton viesti
Sinimustissa aikoinaan nuoruudessa toiminut ja Simojoenkin nuotio-illoissa istunut entinen työkaverini piti kyllä Elias Simojoen viimeistä tekoa hänelle jotenkin ominaisena flirttinä kuoleman kanssa, ja tuossa nimenomaisessa tilanteessa ilmiselvänä jotenkin vain vaivoin peiteltynä suicidena.
Ilmoita asiaton viesti