Elias Simojoen elämä ja utopia

Elias Simojoki (1899-1940) oli aikansa superjulkkis, pappi ja poliitikko, AKS:n perustaja ja IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien johtaja, sisällissodan valkoinen veteraani ja talvisodan kenttäpappi. Hän oli kiihkeä äärioikeistolainen ja karismaattinen puhuja, palava pensas.

Tästä poliittisesta fanaatikosta, poikkeusyksilöstä, tutkija Miika Siironen on kirjoittanut komean henkilökuvan (Mustan lipun alla – Elias Simojoen elämä ja utopia, Atena 2017). Miten kiuruvetisestä herännäispapista tuli kiihkeä fasisti?

Simojoesta saisi helposti yksioikoisen karikatyyrin hurahtaneesta hengenmiehestä, jonka puheet olivat niin julmia, että niiden rinnalla tämän päivän "vihapuheet" tuntuvat kesyiltä. Tutkija Siironen ei kuitenkaan kauhistele, vaan yrittää ymmärtää.

Simojoki joutui useita kertoja oikeuteen kirjoituksistaan. Kun hänet oli haastettu käräjille vastaamaan Neuvostoliittoa solvanneesta lehtikirjoittelusta, hän raivosi pakinoitsijoille ja oikeusministerille:

"Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä."

Jos tahdotte olla suuria rakkaudessa, on teidän oltava suuria vihassa, Simojoki julisti. Ryssänviha ja unelma suuresta Suomesta olivat Simojoen toiminnan ytimessä.

Simojoki oli aikansa lapsi, joka eli äärinationalismin ja uskonnon ristipaineessa. Hän ei ollut yksinomaan pyhä eikä paha. Hän oli molempia. Simojoen toiminnan taustalla oli luterilaisen uskon, rasismin ja äärinationalismin epäpyhä kolminaisuus.

Simojoen loppu oli dramaattinen. Hän kaatui talvisodassa Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Kun muita vapaaehtoisia ei löytynyt, Simojoki hiihti varoituksista huolimatta hevosen viereen ja lopetti sen pistoolilla. Hän kääntyi takaisin ja sai neuvostoliittolaisen konekiväärin luotisuihkun selkäänsä.

Runoilja V.A. Koskenniemi sattui paikalle, kun asetoverit kuljettivat kaatuneen Simojoen rannalle. Koskenniemi kirjoitti myöhemmin runon Kenttäpappi, joka alkaa näin:

Vuoks´ eläimen apua anovan
menit, pappi, kuolemaan.
Mutta alennuksessa maailman
mitä meille sa annoitkaan!

Elias Simojoesta on paljon myyttejä ja legendoja, joissa hänen elämänsä esitetään jälkipolville kirkkaana ja harmonisena kokonaisuutena. Tätä kuvaa tutkija sanoo vastustavansa "liki dogmaattisesti". Siirosen kuvaama Simojoki oli ristiriitainen ja traaginen hahmo.

Tutkijan mielestä Simojoen elämässä hätkähdyttävintä ei ole hänen fundamentalisminsa, rotuvihansa, jesuiittamaisuutensa tai häikäilemätön toimintansa lapsia lumonneena fasismin pillipiiparina. "Kylmäävintä on se, että tuon kaiken teki vilpitön kristitty, lämmin ystävä, lapsirakas altruisti, sankarillinen sotilas ja runoista lumoutunut ikuinen nulikka."

Simojoki oli vihaa ympärilleen kylvänyt fanaatikko, mutta myös inhimillisyytensä uhri. Tohtori Siirosen loppukaneetti Simojoen elämästä ja utopiasta on lyhyt ja ytimekäs: "Meidän osaksemme jää vain ihmetellä, yrittää käsittää – ja oppia."

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu