Vakoilija Pentikäisen elämä kuin elokuvaa

Yleisesikunnan luutnantin Vilho Pentikäisen loikkaus Neuvostoliittoon vuonna 1933 oli sensaatio ja vuoden suurin uutinen Suomessa. Kokenut journalisti Martti Backman on tarttunut kiehtovaan mysteeriin uudessa dokumenttiromaanissaan (Vakoojat – Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933, Gummerus 2017).

Backmanin kirja on kuin elokuvakäsikirjoitus ja Vilho Pentikäinen kuin köyhän miehen James Bond. Pentikäisen tarinaan jää yhä paljon aukkoja, joita vilkas mielikuvitus voi täydentää, mutta se tiedetään, että vakoilija rakasti autoja, naisia ja mukavaa elämää.

"Pentikäinen hymyili itsekseen. Ne eivät voineet kuvitellakaan, millaiset tienestit hänellä oli. Paremmat kuin kenraaleilla. Ne eivät osanneet edes ihmetellä, kuinka luutnantin palkkaa nauttivalla voi olla amerikkalainen auto, asunto Eirassa ja räätälin tekemät univormut. Sääli vain, ettei hän uskaltanut hankkia rahoillaan enemmän näkyvää varallisuutta. Rahat piti tuhlata harrastuksiin. Ja niitä hänellä oli kaksi: ammunta ja naiset. Kilpa-ammunnassa paloi paljon rahaa ruudinsavuna ilmaan."

Sotasalaisuuksia Pentikäinen välitti Moskovaan peräti kymmenen vuotta. Hän tiesi, että oli hyvä hommassaan, mutta häntä korpesi, että sitä ei voinut muille näyttää. Hän näytteli tyhmää, juroa, hiljaista ja yksinkertaista valokuvaajaa.

Arvoitukseksi on jäänyt se, mikä oli lopullinen sysäys Pentikäisen loikkaukselle: paljastumisen pelko, sotkuiset naisjutut vai jokin muu? Vakoilu kuitenkin paljastui vasta Pentikäisen paon jälkeen.

Pentikäisen loppu oli karu, kuten Backman kirjoittaa: "Kunnes toisin osoitetaan, on lähdettävä siitä, että Suomen kaikkien aikojen menestyneimmän vakoilijan Vilho Pentikäisen elämä päättyi Stalinin vankileirin nälässä ja kylmyydessä."

Vahvistuksen Vilho Pentikäisen (1903-1942) kohtalosta sai hänen veljensä poika, professori Juha Pentikäinen Venäjän turvallisuuspalvelulta FSB:ltä kymmenkunta vuotta sitten. Kuolinsyyksi ilmoitettiin "kolmannen asteen ravitsemushäiriö".

Vilho Pentikäinen pidätettiin heti kun jatkosota alkoi heinäkuussa 1941 epäiltynä vakoilusta Suomen hyväksi. Neuvostoliitossa hänen maineensa puhdistettiin 1962 ja hänelle myönnettiin jopa Leninin kunniamerkki, jollaisen suomalaisista ovat saaneet myös presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto.

Vakoilun vainoharhaisessa maailmassa liikkui paljon huhuja ja "varmoja" tietoja. Pentikäinen oli nähty useita kertoja Helsingin kaduilla ja hänen väitettiin kuuluneen sodan jälkeen Neuvostoliiton valvontakomissioon puheenjohtaja Andrei Zdanovin adjutanttina.

Se on kuitenkin varmaa, että Neuvostoliittoon loikattuaan hän pääsi hyviin asemiin ja säästyi 1930-luvulla Stalinin vainoilta, koska hänet lähetettiin Espanjan sisällissotaan. Hän solmi avoliiton Otto Ville Kuusisen Riikka-tyttären kanssa ja esiintyi nimellä Vilhelm Aleksandrovits Purov.

Pentikäisen pako Venäjälle 1933 oli alkulaukaus bolsevikkien maailmanlaajuisen vakoiluverkoston romahdukselle. Pentikäisen jäljiltä paljastui vakoilurinki, jota etsivä keskuspoliisi jahtasi Pariisia, Lontoota ja New Yorkia myöten. Poliisin verkkoon jäi niin häikäilemättömiä miesagentteja kuin lumoavia vakoojattaria.

Backmanin kirjassa Pentikäisen tarina on yksi monista. Jännittäviä ovat kuvaukset eräiden naisvakoojien uskomattomista vaiheista. Toimittaja Backmanilla on selvästi myös kaunokirjallisia kykyjä. Todelliset agenttitarinat voittavat keksityt mennen tullen.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu