Aristokraatti sarkatakissa
Mannerheimin (1867-1951) syntymästä tulee ensi kuussa (4.6.) kuluneeksi 150 vuotta. Hänestä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, patsaita on pystytetty ja myyttiä on murskattu: on ollut musta Mannerheim, naistenmies Mannerheim, homo-Mannerheim, hulttio-Mannerheim ja nyt astuu ylväänä esiin aristokraatti sarkatakissa (Henrik Meinander: Gustaf Mannerheim – Aristokraatti sarkatakissa, Otava 2017).
Meinanderin kirja on kunnianhimoinen ja selkeä yleiskatsaus Mannerheimin elämään. Kirjan suuri ansio on siinä, että se kytkee Mannerheimin henkilön luontevasti ja pätevästi laajempiin yhteyksiin.
Meinander kirjoittaa viileän asiallisesti. Hän kunnioittaa, mutta ei ylenmäärin palvo kohdettaan vaan tuo esiin myös marsalkan heikkouksia.
Mannerheimilla oli vahva ego ja jo syntymälahjana kädessään monta valttikorttia: etuoikeutettu tausta, miellyttävä ulkonäkö, kestävä fysiikka ja armoton kunnianhimo.
Kirjassa nostetaan esiin erityisesti kaksi Mannerheimin ominaisuutta. Hän oli ensinnäkin pikkutarkka kaikissa asioissa. Toiseksi hän oli harvinaisen kiinnostunut sekä omasta että muiden ulkoisista ominaisuuksista, kehon kielestä ja verbaalisesta viestinnästä. Tärkeitä olivat kävely, ryhti ja eleet.
Mannerheim arvioi Meinanderin mukaan muita ihmisiä samalla asenteella kuin hän tarkasteli hevosia. Marsalkka oli ratsuväen upseeri ja innokas hevosmies.
Mannerheim oli perusasenteeltaan taantumuksellinen, kuten moni muukin aikansa aristokraatti. Hän karsasti edustuksellista demokratiaa. Kyllästyttyään jälleen kerran hyödyttömiin keskusteluihin ja pitkiin neuvotteluihin, Mannerheim kirjoitti ystävälleen vuonna 1935: "Niin, Jumala siunatkoon kaikkea mitä demokratiaksi ja parlamentarismiksi kutsutaan, mutta minä olen liian vanha voidakseni arvostaa sitä."
Paradoksi on siinä, että Mannerheim kuitenkin päätyi demokratian takuumieheksi. Lapuan liikkeen houkutuksiin hän ei lähtenyt, vaikka ymmärsikin liikkeen perusajatuksia, kommunistien vastustamista.
Paasikiven tylyn arvion mukaan Mannerheim oli kunnianhimoinen, itserakas ja itsekeskeinen eikä koskaan tunnustanut virheitään. Häntä pidettiin kylmäkiskoisena miehenä, joka ei päästänyt ketään lähelleen. Se oli toisaalta ymmärrettävää, sillä "Mannerheim oli kerta kaikkiaan niin leimautunut sankarin rooliinsa, jota hän oli esittänyt julkisuudessa kevättalvesta 1918 saakka, ettei hän enää osannut eikä halunnut riisua rooliin kuulunutta haarniskaa".
Professori Meinander katsoo aiheelliseksi perustella kirjansa esipuheessa, miksi Mannerheimista on jälleen julkaistu uusi teos. Selitys pätee myös siihen, miksi Aku Louhimies tekee taas elokuvaa Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Ainoa tapa säilyttää klassikko elävänä on tulkita sitä uudelleen:
"Mannerheimin elämäntyö on suomalaisen kollektiivisen identiteetin ymmärtämisen kannalta yhtä oleellinen tarina kuin Tuntematon sotilas."
Mannerheim eli pitkän ja monivaiheisen elämän, jossa riitti ristiriitoja ja erikoisia käänteitä. Suomen 1900-luvun historiaa on mahdoton ymmärtää ilman Mannerheimia.
Yllättävä on Meinanderin havainto, jonka mukaan toistaiseksi kukaan suomalainen historiantutkija ei ole kirjoittanut marsalkasta "kokonaista, empiirisesti huolellisesti dokumentoitua elämäkertaa". Nyt ilmestynyt Mannerheim-kirja, kuten monet aiemmatkin, on yleiskatsaus, joka perustuu lähinnä muuhun tutkimuskirjallisuuteen.
Aristokraatti sarkatakissa tuskin jää viimeiseksi sanaksi Mannerheimista.
Koulupoikana luin M:n muistelmat, ja mieleeni on jäänyt katkelma, jossa hän kauhistelee sitä, että v. 1905 vallankumouksen aikoihin upseerit kantoivat asemalla itse matkalaukkujaan.
Ilmoita asiaton viesti
Tsaarin kenraalina Mannerhein oli tottunut hyvään palveluun. Kun Mannerheim muutti Suomeen 1917, hän toi mukanaan venäläisen sotilaspalvelijan, mitä monet taisivat paheksuakin.
Ilmoita asiaton viesti