Paavo Nurmen syntymästä 120 vuotta

Kun katsoo Paavo Nurmen uuden elämäkerran kansikuvaa, ei tarvitse ihmetellä suurjuoksijan saamaa lempinimeä, The Flying Finn, Lentävä suomalainen. Nurmi suorastaan lentää vauhdikkaassa kuvassa, jonka veroista en ole hänestä ennen nähnyt.

Nurmen syntymästä tulee ensi viikolla (13.6.2017) kuluneeksi 120 vuotta. Sen kunniaksi hänestä on julkaistu perusteellinen elämäkerta (Kalle Virtapohja: Mies josta tehtiin patsas – Paavo Nurmen ennätykset, maine ja perintö, Docendo 2017). Syntymäpäivää juhlistaa Turussa myös korkeatasoinen urheilutapahtuma, Paavo Nurmi Games.

Nurmi murskasi ennätyksiä ja juoksi olympiavoittoja, mutta ne eivät kirjan mukaan olleet hänen tärkeimpiä juoksujaan. Kalle Virtapohja kirjoittaa, että Nurmen merkittävin juoksu oli olympiasoihdun tuominen Helsingin olympiakisojen avajaisissa Olympiastadionille. Se oli kirjailijan mielestä yksi Suomen historian merkittävimmistä päivistä. Nurmi oli silloin 55-vuotias.

Soihtu oli kuitenkin jäädä sytyttämättä, sillä poliisit estivät Eläintarhan kulmilla Nurmea kuljettaneen auton pääsyn stadionille. Äkkipikainen Nurmi hermostui, avasi jo auton oven ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Autoa kuljettaneen Yrjö Salovartion määrätietoisuus pelasti tilanteen.

Salovartio päätti toimia, painoi kaasua ja huusi poliisille legendaariset sanansa: "Ampukaa tai hypätkää syrjään, minä ajan nyt!" Poliisi hyppäsi syrjään, ja Nurmi pääsi kuin pääsikin sytyttämään olympiasoihdun.

Luulisi, että Nurmesta on kerrottu jo kaikki. Hänen urheilusaavutuksensa ovat tuttuja, ennätykset tiedossa. Uusia vivahteita Nurmen henkilökuvaan Virtapohja tuo kirjoittamalla laajasti hänen toiminnastaan valmentajana ja kärhämistään urheilujohtajien kanssa.

Itselleni kirjan suurin yllätys olivat Nurmen hyvät suhteet ruotsalaisiin. Kun Nurmi julistettiin kilpailukieltoon ja ammattilaiseksi vuonna 1932, se nähtiin Suomessa erityisesti ruotsalaisten operaationa. Sitä taustaa vasten Nurmen lämpimät suhteet ovat yllättäviä.

Erityisen läheiset välit Nurmella oli Dagens Nyheterin urheilutoimittajaan Henry Rydahliin, joka opetteli jopa suomea, jotta voisi seurustella paremmin Nurmen kanssa. Kun Rydahl vuonna 1957 kuoli vain 59-vuotiaana, Nurmi kirjoitti menettäneensä parhaan ystävänsä.

Nurmen muistokirjoitus Dagens Nyheterissä oli tunteikas ja avoin. Siinä hän kertoi myös itsestään enemmän kuin yleensä. Nurmi kirjoitti lukeutuvansa urheilijana sulkeutuneeseen rotuun, olevansa sisäänpäin kääntynyt.

Kun Nurmi palasi vuonna 1925 kilpailukiertueeltaan Amerikasta, hän sanoi antaneensa Rydahlille pisimmän haastattelun, jonka oli koskaan antanut. "Tämä johtui siitä, että Henry Rydah osasi erikoisella tavallaan käsitellä sellaista diivaa, joka minä niihin aikoihin olin."

Suomalaisiin urheilutoimittajiin Nurmi piti aina etäisyyttä. Kun hän täytti 70 vuotta, haastattelijaksi Yleisradion lähetykseen kelpasi vain presidentti Urho Kekkonen, vanha urheilujohtaja.

Sairauksien runtelema Nurmi katkeroitui vanhemmiten ja vaikka hän huippu-urheilua seurasikin, hän kielsi sen merkityksen. Hän kutsui Dagens Nyheterin laajassa 75-vuotishaastattelussa urheilua 20-vuotiaille poikasille sopivaksi humpuukiksi: "Minun iässäni kuuluisuudella ei ole enää mitään merkitystä. Sillä ei ole edes mädäntyneen puolukan arvoa."

Kun vähän myöhemmin samana vuonna seurasin Helsingin Sanomien nuorena kesätoimittajana Münchenin olympialaisten estefinaalia Nurmen kotona Taka-Töölössä, hän tokaisi: "Kultamitalia en pidä hiekkamurua arvokkaampana."

Suuren urheilijan sankaritarinalla oli murheellinen loppu.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu