Klingen muistelmasarja vertaansa vailla

Professori Matti Klingen, 80, suuri päivä oli maaliskuussa 1990. Helsingin yliopisto vietti näyttäviä 350-vuotisjuhliaan, joissa Klinge oli pääpuhujana. Hän oli juuri saanut korkean kunniamerkin, Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin, ja vuosikausien suurtyö, Helsingin yliopiston historian viimeinen eli kolmas osa oli valmistumassa.

Klinge kertoo suuresta hetkestään muistelmiensa nyt ilmestyneessä neljännessä osassa (Yliopistoa ja Itämerta, Siltala 2017). Juhlapuhe onnistui Klingen mielestä hyvin ja aplodit olivat pitkät: ”Alas tullessani huudahti Juva eturivistä ’suurenmoinen’, ja sain sitten koko illan vain vastaanottaa jatkuvaa kehumisen vyöryä, ja vielä koko viikon.”

Klinge oli onnensa kukkuloilla. Juhla jatkui tanssiaisilla Vanhalla ylioppilastalolla ja Klinge saattoi todeta: ”Suureksi osaksi minun ansiostani tästä tuli nyt suuri juhla ja luultavasti vuoden tärkein.” Ja mikä tärkeintä: ”Rintatähti oli puheeni aikana näkynyt saliin hyvin ja valojen ansiosta kiillellyt komeasti.”

Klingen menestyksellä oli myös kääntöpuoli, mistä hän kertoo riipaisevia esimerkkejä. Välit kollegaan ja entiseen opettajaan, Yrjö Blomstedtiin, menivät poikki ulkopuolisen silmin mitättömistä syistä. Klingen mielestä Blomstedt kadehti häntä: ”Olin sekä historioitsijana että kunniamerkeissä mennyt entisen opettajani ohi.”

Välit viilenivät myös kirjailija Paavo Haavikkoon: ”Jo tuona iltana maaliskuussa huomasin Haavikon ilmeistä, että jotakin oli nyt tullut väliemme esteeksi: hän katsoi niin vihaisena saamaani Leijonan rintatähteä, joka oli korkeampi kunniamerkki kuin hänellä, ja jo aikaisemmin hän oli – kiinteistövälittäjän veljenä – yllättynyt kodistamme…nyt hän ymmärsi, että olin muutenkin ”korkeammalla tasolla” kuin hän oli luullut.”

Klingelle 1980-luku oli kiihkeää toiminnan aikaa. Kirjallisten töidensä ohella hän toimi presidentinvaaleissa kaksi kertaa Mauno Koiviston valitsijamiehenä ja osallistui aktiivisesti kulttuuririentoihin ja seuraelämään.

Klinget olivat haluttuja vieraita diplomaattipiireissäkin, koska heillä oli kyky syödä veitsellä ja kahvelilla, kuten Klinge itse toteaa.

Kirjan nimi, Yliopistoa ja Itämerta, ei todennäköisesti houkuttele suuria joukkoja hakemaan lukuelämyksiä. Klinge tietää kuitenkin, mistä narusta pitää vetää, kun lukija uhkaa pitkästyä yliopistollisiin kiemuroihin. Klinge tekee rytminvaihdoksen. Hän sirottelee tekstiin maukkaita yksityiskohtia lukijan piristämiseksi.

Klinge harmittelee, miten hän yritti selittää Viaporissa Jacques Delorsille paikan historiaa, mutta isännät, Teollisuuden keskusliiton edustajat, pitivät tärkeämpänä opettaa ranskalaiselle, että Suomessa sanotaan ”hölkyn-kölkyn”.

New Yorkissa taas pääkonsuli Erik Heinrichs vei Klingen rahamiesten klubille, missä ”sain tuntea olevani mitättömyys, jota ei viitsitty kuunnella tai noteerata. Kai he huomasivat heti, ettei minulla ollut räätälin tekemää vaan valmiina ostettu (vaikka hyvin istuva italialaisesta kankaasta tehty) puku eikä henkilökohtaisesti teetettyjä kenkiä”.

Klingen periaatteena oli, ettei hän käyttäisi sanaa ”minä” ennen 50-vuotispäiväänsä. ”Sitten saisin tuoda itseni avoimesti esiin – kuten tapahtuikin vähitellen.”

Eikä Klinge todellakaan ole kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän pitää itseään Suomen kansainvälisimpänä historiantutkijana, ehkä kautta aikojen. Hänen tuotantoaan on käännetty enemmän kuin yhdenkään muun suomalaisen historioitsijan.

Professori Klingen muistelmasarja on ainutlaatuinen, vertaansa vailla oleva dokumentti viime vuosikymmenten Suomesta ja erityisesti Helsingin akateemisen eliitin elämästä. Näin voi sanoa jo nyt, vaikka sarja on kesken. En soisi sen päättyvän.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu