Kjell Westön suosion salaisuus

Kjell Westö on arvostettu ja monin tavoin palkittu kirjailija. Hänen uusi kirjansa on aina suuri tapaus. Juuri ilmestynyt uutuuskin (Rikinkeltainen taivas, Otava 2017) on niin hyvä, että se olisi aivan hyvin voitu julkaista jatkokertomuksena Nyyrikissä, joka on tunnettu rakkauteen ja ihmissuhteisiin keskittyvistä tarinoistaan.

Rikinkeltainen taivas on kolmen sukupolven kuvaus 1960-luvulta nykypäiviin. Pääosissa ovat Helsinki sekä ruotsinkieliseen parempaan väkeen kuuluvat sisarukset Alex ja Stella Rabell perheineen ja ystävineen.

Varsinainen päähenkilö on kuitenkin Kjell Westön oloinen kertoja-kirjailija, jonka nimeä ei edes mainita. Kertoja on ystävystynyt Alexiin ja Stellaan jo koulupoikana.

Kovin hyvin ei mene kenelläkään, paitsi tietysti köyhällä suomenkielisellä Anselmi Lahtisella, joka on Rabellien kesäpaikan talonmies.

Kirjan dekkarimaisessa prologissa Westö jo paljastaa, mitä tuleman pitää. Kun häikäilemätöntä bisnesmiestä Alexia puukotetaan (selviää hengissä) ja Stellan tytär Sandrine katoaa (löytyy elävänä), iltapäivälehdet revittelevät Rabellin suvun asioita koosteissaan: ”Menestyksen hinta. Tragediat piinaavat Rabellin sukua. Terroritekoja. Itsemurhia. Mystisiä onnettomuuksia. Sukuriitoja. Alastonskandaaleja.”

Westön kirjallisen menestyksen salaisuus piilee tarinassa, hän on tarinankertoja. Hän pystyy koukuttamaan lukijansa ovelasti tarinansa käänteisiin: synnytään ja kuollaan, riidellään ja rakastetaan, petetään ja erotaan, kunnes palataan jälleen yhteen. Esillä on elämän koko kirjo: ihmissuhdehömppää ja osuvaa ajankuvaa samassa paketissa.

Helsinki-eepoksissaan Westö kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa yhä uudelleen eri näkökulmista. Kun Leijat Helsingin yllä, pääkaupungin taivaalla, 21 vuotta sitten kuvasti ihmisen unelmia, Rikinkeltainen taivas tuo unelmiin tummia ja katkeria sävyjä. ”Rikinkeltaisuus on vanhemman ja kolhitumman ihmisen aatos”, Westö sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa.

Sekin kuuluu Westön suosion salaisuuksiin, että hän uskaltaa olla naiivi ja pateettinen. Jos kirjailija yrittää olla liian viisas, lukijat häipyvät. Rikinkeltainen taivas tihkuu seksiä ja menneen maailman nostalgiaa.

Westöllä, kuten kai kaikilla kirjailijoilla, on omat maneerinsa. Mutta-sanan ahkeraan käyttöön rupesin kiinnittämään pikkumaista huomiota sen jälkeen, kun joku oli kuulemma laskenut, että kirjassa esiintyy mutta 1153 kertaa. Mutta en lopultakaan tiedä, onko se kylliksi, liikaa vai liian vähän.

Rikinkeltainen taivas päättyy minä-kertojan toteamukseen, joka on yksi avain Westön suureen suosioon: ”Ymmärsin että rakkaus saa meidät muistamaan, että rakkaudesta kertomukset syntyvät.”

Heti perään tulee kuitenkin jälleen lohduton mutta-varaus, kirjan viimeinen lause: ”Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?”

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu