Olavi Paavolainen – romaanihenkilö
Olavi Paavolaisen persoona kiehtoo jatkuvasti. Viime vuosina hänestä on tehty elämäkertoja, henkilökuvia ja tutkielmia. Lähes joka vuosi jostain putkahtaa kirja Paavolaisesta. Nyt on asialla nuoren polven nouseva kirjailijakyky Asko Jaakonaho, 35, jonka uuden romaanin päähenkilöt ovat Olavi Paavolainen ja Katri Vala (Asko Jaakonaho: Valon juhla, Otava 2017).
Eletään sotakevättä 1942. Katri elää niukoissa oloissa, sairastaa keuhkotautia ja joutuu erityisesti miehensä Armas Heikelin kautta tekemisiin virkavallan kanssa. Kommunisti Heikel saa vakoilutuomionkin.
Olavi puolestaan tekee tiedotusosaston upseerina propagandaa sotivan Suomen puolesta ja muistelee menneitä kulta-aikoja 1920-luvun Kivennavalla, jolloin nuoret kirjailijat leikkivät kesäisiä kulttuurileikkejään. Paavolainen ja Vala kuuluivat Tulenkantajien ydinryhmään.
Jaakonahon kirja etenee vuorotellen Olavin ja Katrin yksinpuheluna. He olivat 1920-luvulla läheisiä, mutta pariskuntaa heistä ei koskaan tullut. Eroottista värinää nuorilla kuitenkin oli.
Olavi hurmioitui nuoren Katri Valan runoista, kuten monista muistakin asioista. Vähitellen he kasvoivat eri suuntiin, mutta vanha kaipuu jäi.
Niille jotka tietävät Olavi Paavolaisesta perusasiat, kirja ei tuo yllätyksiä. Olavi on poliittinen kameleontti, joka haluaa olla edelläkävijä. Lukija voi vain nyökytellä, kun Madame (Hella Wuolijoki) sanoo: ”Tämä aika suosii juuri sinunkaltaisiasi, Olavi. Sellaisia jotka osaavat luoda nahkansa yhä uudestaan. Sinä opit aina tunnustamaan oikeaa väriä.”
Kirjassa ei anneta mitään perustietoja Valasta, Paavolaisesta eikä muistakaan henkilöistä. Jos lukijalta perustiedot puuttuvat, hän voi olla ihmeissään, kun tekstissä vilahtaa Katrin ja Olavin lisäksi sellaisia nimiä kuin Armas, Erkki, Elina, Ilmari, kaksikin Madamea, Nyrkkeilijä.
Kirjaa voi tietysti lukea kaunokirjallisena teoksena välittämättä henkilöiden taustoista, mutta enemmän saa irti, jos tuntee historialliset perusasiat.
Jaakonaho kirjoittaa vetävää ja runollista poljentoproosaa, jota on nautinto lukea. Joskus tuntuu siltä, että kieli vie miestä eikä mies kieltä.
Luvut seuraavat toisiaan tasaisena virtana, irrallisinakin, eikä aina osaa hahmottaa, mihin ne liittyvät vai liittyvätkö mihinkään. Loppua kohti rupesin kaipaamaan rytminvaihdosta, jotain yllättävää, mutta sellaista ei tullut.
Jaakonaho on lainannut kirjansa motoksi Katri Valan päiväkirjamerkintää helmikuulta 1940: ”Uneksija voi haaveilla hyvin tekevänsä. Mutta uneksija, jolla on valta, on toinen ihminen.”
Unenomaisiin muistoihin kirja myös päättyy Paavolaisen Kivennavan Huvilan juhlista, jolloin tulevaisuus näytti vielä valoisalta. Vietettiin todellista Valon juhlaa, soihtujakin sytytettiin: ”Meistä kasvaa uutta, ravitsevaa, repäisevää. Sellaista mitä ei ole ennen nähty. Tämä on valalla sovittu, me murramme tiemme maailmalle.”
Me tiedämme, miten unelmat myöhemmin sortuivat.
Asko Jaakonaho on kunnianhimoinen kirjailija ja Valon juhla kelpo romaani. Pidän kirjailijan vakavahenkisestä tyylistä enkä kaipaa kuin joskus ripauksen huumoria sujuvana soljuvaan tekstiin.
Minä en pidä alkuunkaan tällaisista kirjoista, joissa faktaa ja fiktiota sekoitellaan tapahtumiin oikeilla henkilönimillä.
Laitetaan oikeiden, elävien tai jo kuolleiden, henkilöiden suuhun romaanin keskustelutekstiin kaikenlaista täysin kirjailijan keksimää sanomista. Oman mielikuvituksen tuotetta.
Joka tuntee henkilöiden taustat ja tapahtumat voi jotenkin erottaa todellisen ja keksityn. Mutta muille saattaa tulla melkoista väärinymmärrystä jostakin oikeasta henkilöstä.
Ajatelkaa miltä teistä tuntuisi, jos teidän tai läheisenne sanomaksi esitettäisiin sellaista, mikä on enemmän tai vähemmän asianomaista kompromettoimassa ikävällä tavalla. Kaikki meistä eivät tietysti päädy romaanihenkilöksi, mutta ajatuksellisesti tämä pohdinta kannattaa suorittaa.
Paavolainen itse tuskin pistää pahaksi, missä iäisyyttään viettäneekään, hänestä kirjoitettua, pääasia, että miehestä puhutaan. Esillähän tämä halusi aina olla.
Kirjailijalla on tietenkin kirjailijan vapaus tekstinsä osalta, mutta vastuu mainitunlaisessa kirjoitustyylissä on myös oltava vahva.
En ole lukenut kyseistä kirjaa, vaan kommentoin vain Mellerin blogin perusteella.
Ilmoita asiaton viesti
Hyviä pointseja ja pohdintaa, Pertti Rampanen. Lähtökohta tällaisissa kirjoissa, jotka ovat nykyisin yleisiä, on tietenkin se, että lukija tajuaa niiden olevan kaunokirjallisia teoksia. Mutta kieltämättä fakta ja fiktio menevät iloisesti sekaisin.
Ilmoita asiaton viesti
Mutta ajatelkaapa, jos meillä ei olis mitään fiktiokirjallisuutta Napoleonista, Richard IIIsta ,
Kustaa III sta tai Aleksanteri I stä.
Silloin meillä ei olis Shakespearen kuningasnäytelmiä eikä Sotaa ja rauhaakaan .
Ilmoita asiaton viesti
Ajatellaan!
Nämä ikivanhat keisarit ja kuninkaat ovat hiukan eri asia fakta/fiktiokirjallisuuden kohdalla. Mutta vielä elävien, tai hiljan kuolleiden henkilöiden osalta asia on toinen.
Mutta ei ammoin eläneiden henkilöidenkään sanomaksi ja tekemäksi ole tarpeen kirjailijan pistää mitä tahansa. Tällainen kirjailijan vapaus on aina vaarana, ja siinä astuu kuvaan kirjoittajan etiikka ja moraali. ”Taiteilijan omatunto” niin kuin Helena toteat.
Eiköhän ”Sodassa ja rauhassa” Tolstoi ole pyrkinyt oikeiden henkilöiden kohdalla välttämään liiallista sepitteellisyyttä.
Kirjoitustyyli on jotenkin hyväksyttävissä, jos fakta ja fiktio ovat selvästi jokaisen lukijan erotettavissa. Huumorikin.
En toki ole kyseistä kirjallisuudenlajia kieltämässä, vaikka suhtaudun siihen erittäin kriittisesti niiltä osin kun toin esiin.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä varmaan astuu kuvaan ”taiteilijan omatunto ”.
Hänen eettinen asenteensa.
Pitää varmaan olla erittäin itsekriittinen tarttuessaan henkilöön, jota itse inhoaa tai halveksii.
Eikä puolijumalaksi nostetun käsittely ole ainakaan helpompaa.
Ilmoita asiaton viesti
Koettakaapa listata mielessänne kaikki loistavat romaanit, näytelmät , runot ja elokuvat, jotka menettäisimme, jos tämän kieltäisimme.
Ja miten paljon vähemmän silloin historiasta ymmärtäisimme.
Tai itsestämme.
Ilmoita asiaton viesti
Joku saattaa pahoittaa mielensä ( ja joku pahoitti jo ) , että kirjailija sekoittaa faktaa ja fiktiota laittaen luomiaan sanoja aikanaan eläneiden henkilöiden suuhun. Yleensä näissä kysytään myös lukijalta luovuutta ja mielikuvitusta; näin asiat todellakin ovat voineet tapahtua, mikseivät ne voineet tapahtua näinkin…Kirjailija toimii vapaan ilmaisun ja sananvapauden merkeissä. Lukijan ongelmaksi jää erottaa fakta ja fiktio toisistaan. Jos ei osaa tehdä eroa tai ei näe eroa, se on hänen ongelmansa. Ei kirjailijan.
Pidin Asko Jaakonahon kirjasta. Mielenkiintoinen uusi kirjailijatuttavuus.
Taidan lukea häneltä myös aiemmin ilmestyneen Omiemme tiellä ( 2012 ) .
4/5 kirjalle. Suosittelen.
Ilmoita asiaton viesti