Olavi Paavolainen – romaanihenkilö

Olavi Paavolaisen persoona kiehtoo jatkuvasti. Viime vuosina hänestä on tehty elämäkertoja, henkilökuvia ja tutkielmia. Lähes joka vuosi jostain putkahtaa kirja Paavolaisesta. Nyt on asialla nuoren polven nouseva kirjailijakyky Asko Jaakonaho, 35, jonka uuden romaanin päähenkilöt ovat Olavi Paavolainen ja Katri Vala (Asko Jaakonaho: Valon juhla, Otava 2017).

Eletään sotakevättä 1942. Katri elää niukoissa oloissa, sairastaa keuhkotautia ja joutuu erityisesti miehensä Armas Heikelin kautta tekemisiin virkavallan kanssa. Kommunisti Heikel saa vakoilutuomionkin.

Olavi puolestaan tekee tiedotusosaston upseerina propagandaa sotivan Suomen puolesta ja muistelee menneitä kulta-aikoja 1920-luvun Kivennavalla, jolloin nuoret kirjailijat leikkivät kesäisiä kulttuurileikkejään. Paavolainen ja Vala kuuluivat Tulenkantajien ydinryhmään.

Jaakonahon kirja etenee vuorotellen Olavin ja Katrin yksinpuheluna. He olivat 1920-luvulla läheisiä, mutta pariskuntaa heistä ei koskaan tullut. Eroottista värinää nuorilla kuitenkin oli.

Olavi hurmioitui nuoren Katri Valan runoista, kuten monista muistakin asioista. Vähitellen he kasvoivat eri suuntiin, mutta vanha kaipuu jäi.

Niille jotka tietävät Olavi Paavolaisesta perusasiat, kirja ei tuo yllätyksiä. Olavi on poliittinen kameleontti, joka haluaa olla edelläkävijä. Lukija voi vain nyökytellä, kun Madame (Hella Wuolijoki) sanoo: ”Tämä aika suosii juuri sinunkaltaisiasi, Olavi. Sellaisia jotka osaavat luoda nahkansa yhä uudestaan. Sinä opit aina tunnustamaan oikeaa väriä.”

Kirjassa ei anneta mitään perustietoja Valasta, Paavolaisesta eikä muistakaan henkilöistä. Jos lukijalta perustiedot puuttuvat, hän voi olla ihmeissään, kun tekstissä vilahtaa Katrin ja Olavin lisäksi sellaisia nimiä kuin Armas, Erkki, Elina, Ilmari, kaksikin Madamea, Nyrkkeilijä.

Kirjaa voi tietysti lukea kaunokirjallisena teoksena välittämättä henkilöiden taustoista, mutta enemmän saa irti, jos tuntee historialliset perusasiat.

Jaakonaho kirjoittaa vetävää ja runollista poljentoproosaa, jota on nautinto lukea. Joskus tuntuu siltä, että kieli vie miestä eikä mies kieltä.

Luvut seuraavat toisiaan tasaisena virtana, irrallisinakin, eikä aina osaa hahmottaa, mihin ne liittyvät vai liittyvätkö mihinkään. Loppua kohti rupesin kaipaamaan rytminvaihdosta, jotain yllättävää, mutta sellaista ei tullut.

Jaakonaho on lainannut kirjansa motoksi Katri Valan päiväkirjamerkintää helmikuulta 1940: ”Uneksija voi haaveilla hyvin tekevänsä. Mutta uneksija, jolla on valta, on toinen ihminen.”

Unenomaisiin muistoihin kirja myös päättyy Paavolaisen Kivennavan Huvilan juhlista, jolloin tulevaisuus näytti vielä valoisalta. Vietettiin todellista Valon juhlaa, soihtujakin sytytettiin: ”Meistä kasvaa uutta, ravitsevaa, repäisevää. Sellaista mitä ei ole ennen nähty. Tämä on valalla sovittu, me murramme tiemme maailmalle.”

Me tiedämme, miten unelmat myöhemmin sortuivat.

Asko Jaakonaho on kunnianhimoinen kirjailija ja Valon juhla kelpo romaani. Pidän kirjailijan vakavahenkisestä tyylistä enkä kaipaa kuin joskus ripauksen huumoria sujuvana soljuvaan tekstiin.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu