Tacitus, Tanner ja Lehtinen

Lasse Lehtinen on kirjoittanut paksun elämäkerran (880 sivua) Väinö Tannerista (Lasse Lehtinen: Tanner – Itsenäisen Suomen mies, Otava 2017). Kirjalla on yksi selvä päämäärä. Sen tarkoitus on kiillottaa Tannerin (1881-1966) kilpeä ja nostaa hänet unohduksen yöstä itsenäisyyden juhlavuonna.

Ennen kuin puhutaan Tannerista, pitää puhua vähän Lehtisestä. Hän on kiistelty persoona, poliittisesta historiasta väitellyt tohtori, kirjailija, entinen demaripoliitikko ja paljon muuta.

Lehtinen on suomalainen versio antiikin Rooman historioitsijoista, joista merkittävin oli Cornelius Tacitus. Hänkin oli sekä kirjailija että poliitikko. Tacituksen pääteoksia ovat kirjat Rooman keisarien historiasta.

Lehtisen Tanner-teosta on arvosteltu siitä, että hän ei kerro lähteitään niin kuin vakavasti otettavan historioitsijan pitäisi. Hän heittelee huolettomasti kiistanalaisia väitteitä, kuten sellaisia, että vapaissa vaaleissa Kekkosta ei olisi koskaan valittu presidentiksi.

Tässäkin Lehtinen kulkee Tacituksen jalanjäljillä. Teostensa lähteitä Tacitus nimeää vain harvoin. Tacituksen tyyli on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Hän osaa kirjoittaa draamallisia kaaria todellisista tapahtumista. Antiikin historiateokset ovatkin usein kuin romaaneja.

Myös Lasse Lehtinen hallitsee draaman kaaret. Tanner-kirjassa päähenkilön vastavoimaksi nousee Urho Kekkonen, joka usein vie jopa päähuomion. Lukija ei jää epätietoiseksi asetelmasta: Tanner hyvä, Kekkonen paha. Myös Tacitus jakoi miehiä kunnollisiin ja kelvottomiin.

Lehtisen missio on jo vuosikausia ollut nostaa Tanner kunniapaikalle Suomen historiassa. Kun hän kirjoitti vuonna 2013 oopperalibreton Ilmajoen musiikkijuhlien Kekkos-oopperaan, siinäkin Väinö Tannerista tehtiin sankari, ketkun Kekkosen vastakohta.

Lehtinen ei tuo paljonkaan uutta Tannerin poliittisesta toiminnasta. Sen sijaan uutta tietoa on Tannerin yksityiselämästä ja syöpäsairaudesta, joka pysyi salassa näihin päiviin asti. Tiedot sairaudesta perustuvat Linda ja Väinö Tannerin kirjeenvaihtoon, jonka Lehtinen sai käyttöönsä. Ilman kirjeenvaihtoa Lehtisen teos olisi jäänyt valjuksi entisen toistoksi.

Vielä ennen sotaa Tanner oli joustava ja käytännönläheinen poliitikko, joka suhtautui Neuvostoliittoon paljon suopeammin kuin monet muut. Lehtisen mielestä Tanner olikin sotia edeltävän Suomen tärkein vaikuttaja. Paavo Haavikko puhui Tannerin tasavallasta.

Sodan jälkeen Tanner oli toinen mies. Hänestä tuli taipumaton töksäyttelijä eikä hän antanut anteeksi Neuvostoliitolle ja sen myötäilijöille, joista pahin oli Kekkonen. Sodan jälkeen Tanner jatkoi sotaa toisin asein. Tuomio sotaan syyllisyydestä katkeroitti miehen.

Tannerin diplomaattisista taidoista Ruotsin pääministeri Per-Albin Hansson sanoi, että ”Tannerilla on ihmeellinen kyky sanoa kriittisellä hetkellä epämiellyttäviä asioita epämiellyttävällä tavalla”.

Lehtisen mielestä Linda Tannerin luonnehdinta miehestään on osuvin: ”Meidän Väinö tietää kaiken menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta ei tulevaisuudesta, koska hänellä ei ole mielikuvitusta.”

Romaanikirjailijan ammattitaidolla Lehtinen on kirjoittanut sujuvan poliittisen elämäkerran Tacituksen hengessä. Lukija joutuu miettimään, olisiko Väinö Tannerin taipumaton linja ollut onneksi isänmaalle. Vai oliko Suomen pakko taipua Kekkosen johdolla voimainsa tunnossa olleen Neuvostoliiton edessä?

Historia on jatkuvaa uudelleenarviointia menneistä ajoista. Yhtä ainoaa totuutta harvoin löytyy. Ei Tannerkaan ollut niin hyvä kuin Lehtinen kirjoittaa eikä Kekkonen niin paha kuin hän antaa ymmärtää. Tylsä totuus löytyy usein puolivälistä, mutta siitä ei otsikoita revitä eikä se dramaturgeja kiinnosta.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu